Päihderiippuvuuksista ja "hengen köyhyydestä"

Taisin jossain aiemmassa postauksessa lupailla kirjoittaa psyykkisten ongelmien ja päihteidenkäytön muna-kana -asetelmasta. En taida vieläkään kirjoittaa aiheesta juurtajaksain, mutta haluan kommentoida Hesarista lukemaani kolumnia, jossa oli erittäin mielenkiintoista tietoa heroiiniriippuvaisuudesta ja addiktioista ylipäätään.

Nähdäkseni ihminen, jonka asiat ovat alunperin ihan hyvin, ei koe tarvetta hakea elämäänsä kivunturrutusta, lohtua tai sisältöä päihteistä. Toisin sanoen jaan kolumnissa esitetyt näkemykset ympäristö- ja elinpiiritekijöiden vaikutuksesta riippuvuuksien syntyyn ja päihteiden väärinkäyttöön. Olen usein kiristellyt hampaitani lukiessani netistä mielipiteitä, joissa esimerkiksi juuri masennus lyödään alkoholismin piikkiin! Kyllä, alkoholinkäyttö syventää masennusta, mutta uskon että lähes aina - ellei peräti aina - masennus tulee ensin, ja sitä seuraavat yritykset helpottaa pahaa oloa. Jos jonkun ihmisen masennus johtuisi pelkästä alkoholinkäytöstä, ei se mielestäni olisi todellinen depressio, vaan pikemminkin vieroitusoire, osa krapulaa.

Kolumnin nimi sai minut kyllä kurtistamaan otsaani. "Hengen köyhyys" on mielestäni kehno ilmaisu kuvaamaan yksinäisyyden, mihinkään kuulumattomuuden ja merkityksettömyyden tunteita. Karvaimminhan nuo tunteet jäytävät sielua nimenomaan, jos ihmisellä ON se sisäinen maailma, jonka haluaisi jakaa muiden kanssa, tai valmiuksia toimia merkityksellisenä osana yhteiskuntaa, johon ei tule hyväksytyksi.

Linkittämässäni kolumnissa nousee esille sosiaalisen verkoston merkitys riippuvuuksien synnyssä. Esimerkiksi juuri huumeiden käytössä jopa itse ainetta addiktoivampaa saattaa olla yhteenkuuluvuus muiden käyttäjien kanssa. Aasinsilta tai ei, aloin pohtia viiteryhmän merkitystä oman masennukseni kannalta: on päiviä, jolloin en todellakaan jaksa enkä halua olla tekemisissä kenenkään kanssa, ja on päiviä, jolloin jaksan olla tekemisissä vain tiettyjen kavereideni kanssa - niiden, jotka ovat myös masentuneita tai joilla menee muuten huonosti. Heidän seurassaan voi rauhassa olla juuri niin epäonnistunut ihminen kuin onkin, eikä tarvitse nolostua jos huulilta karkaa vahingossa jokin puolitosissaan murjaistu itsemurhakasku.

Palatakseni alkuperäiseen aiheeseen: kaikki ovat kuulleet sloganin, että elämä on parasta huumetta. [Sinänsä toimiva varoitus: jos elämä on parasta, ei kyllä yhtään huvita kokeilla niitä muita...] Kyseisessä iskulauseessakin tulee esille mustavalkoinen kaksijakoisuus: elämisen arvoinen elämä tai päihteet. Jos ensinmainittua on vaikea tai mahdoton saavuttaa, ei ole ihme, että ihminen sortuu seuraavaksi mainittuun.

Poteidou vai potaadou?

Kerrotko kärsiväsi depressiosta vai olevasi masentunut? Onko sinulla henkisiä haasteita, oletko psyykkisesti epävakaa vai peräti umpihullu? Masennuksen nimityksillä ja siihen liittyvällä muulla kielenkäytöllä on suuri valta paitsi siihen, kuinka itse suhtaudumme sairauteemme ja itseemme, myös siihen millainen kuva sairaudesta - ja meistä - välittyy muille ihmisille ja yhteiskunnalle.

Masennus vai depressio?

Kahdella ylläolevalla termillä on muitakin eroja kuin se, että toinen kuuluu kansanomaiseen ja toinen "sivistyneempään" puheeseen. Molemmilla sanoilla on omat etunsa ja kyseenalaisuutensa. 'Depressio' saattaa tuntua vieraannuttavalta, kun taas 'masennus' kuvaa suomalaiseen korvaan hyvin sairauden perimmäistä olemusta. Toisaalta 'masennusta' käytetään joskus puhuttaessa lyhytaikaisesta alakuloisuudesta, siinä missä 'depressio' on lääketieteellinen termi joka viittaa aina todelliseen hoitoa vaativaan sairauteen. "Minulla on depressio" kuulostaa siinä mielessä vastaansanomattomammalta, että se sisältää ajatuksen saadusta diagnoosista, josta umpipäisten junttien on vähemmän houkuttelevaa alkaa märistä. 'Masennuksesta' puhuttaessa taas arvelen olevan suurempi vaara saada kimppuunsa näitä ah-niin-nerokkaita itseoppineita "psykologeja", joiden mielestä masennus on joko normaali tunnetila tai synonyymi laiskuudelle.

Mielisairas!

Ehkä pahin osakseni kuunaan langennut loukkaus oli, kun eräs tuolloin - huomatkaa, ei todellakaan enää - arvostamani ihminen haukkui minua selkäni takana, mutta minun kuulteni mielisairaaksi. Onko masennus mielisairaus vai ei? Virallisissa yhteyksissähän masennusta luonnehditaan mielialahäiriöksi, ja esimerkiksi psyykkisestä ongelmasta puhuminen on huomattavasti korrektimpaa kuin 'mielisairas' -termin käyttäminen. Sana on vanhanaikainen ja halveksuva, ja tuo mieleen psykoottisen ja paranoidisen käytöksen.

Voimakkaasti värittyneellä ilmaisulla on kuitenkin myönteinenkin puolensa. "Olen mielisairas." Väkevällä sanavalinnalla voi viestittää hätäänsä, avun tarvettaan, vajaavaisuuttaan henkisten asioiden kentällä. 'Mielisairaus' ei ole "laiskuutta", 'mielisairaus' on todellinen hoitoa vaativa lääketieteellinen tila. Itseironisesti sanottuna termi ilmaisee itsensä hyväksymistä ja sairautensa tiedostamista, sitä että toisten ei tarvitse tulla huomauttelemaan puutteista sairastuneen toiminnassa.

Kenties 'mielisairas' on ilmaisuna samaa sarjaa kuin kiistakapulasana 'neekeri' - hyväksyttävää vain itsestään puhuttaessa.

Mielialahäiriö.

'Mielialahäiriö' on kai monien mielestä miellyttävin vaihtoehto masennuksesta puhuttaessa. Se on neutraali, se ei tuomitse, se kuulostaa tilapäiseltä ja helposti hoidettavalta. Siksi en itse oikein pidä kyseisestä termistä. 'Mielialahäiriö' kuulostaa auttamattoman vähättelevältä. Jos televisiolähetyksessä on häiriö, kuva ehkä katkeaa sekunniksi tai tekstitys tulee hiukan etuajassa. Televisioon rinnastettuna masennusta kuvaisi pikemmin se, että televisio jumittuisi esittämään kammottavia ja lohduttomia kuvia sekä raastavaa ääntä tai aavemaista hiljaisuutta, eikä kanavaa pystyisi vaihtamaan. Lopulta tekee mieli vetää töpseli seinästä, jos ymmärrätte analogian.

'Mielialahäiriö' myös kiinnittää huomion vain masennuksen nimikko-oireeseen, alakuloiseen mielialaan, ja sivuuttaa muut vakavat oireet, kuten uniongelmat, ahdistuksen, pelkotilat, uupumuksen ja fyysiset oireet. Silti ilmaisussa on hienoa se, ettei se leimaa ja lokeroi niin vahvasti.

Joskus voin reteästi ilmoittaa olevani hullu. Toisinaan taas 'henkisesti haasteinenkin' kuulostaa liian rankalta termiltä, ja päädyn ajattelemaan vain olevani hieman erikoinen melankolikko.