Kyllä, lääkefirmat ovat suuria multikansallisia yrityksiä joiden tarkoitus on tuottaa osakkeenhaltijoille lisäarvoa.
Kyllä, kyseiset firmat lahjovat lääkäreitä määräämään omia tuotteitaan.
Kyllä, lääkärit saattavat saada palkkansa päälle provisiota kirjoitettujen reseptien määrän mukaan.
Kyllä, monissa lääkkeissä on sivuvaikutuksia eikä pitkäaikaisvaikutuksista ole aina kattavia tutkimuksia.
Ei, yllä mainitut faktat eivät ole syy jättää (mieliala)lääkitystä kokeilematta, mikäli lääkitykselle on tarvetta.
Oikean masennuslääkkeen löytäminen on hiukan kuin elämänkumppanin etsiminen. Jotkut löytävät sen oikean ensi yrittämältä, mutta useimmat joutuvat ottamaan useitakin harha-askelia ennen kuin löytävät itselleen sopivan kumppanin. Silloin puheet siitä, että jonakin päivänä vielä loksahtaa, saattavat kuulostaa turhauttavilta tai jopa suoranaislta valheilta. Niin minäkin ajattelin silloin, kun olin kokeillut liki kymmenkuntaa eri pilleriä, jotka saivat aikaan korkeintaan lieviä haittavaikutuksia. Vedin sen johtopäätöksen, että kaikki mielialalääkkeet ovat samanlaisia joutavia tabletteja ja kapseleita, joista hyötyvät vain apteekki ja lääkkeen valmistaja. Yritin kuvailla turhautumistani tuolloiselle lääkärilleni vertaamalla mielialalääkkeitä sokeripalaan tai jauhokikkaraan - voin minä niitä popsia, mutta ei niillä mitään vaikutusta ole.
Vuosien tauon - hieman paremman jakson - jälkeen uskaltauduin jälleen kokeilemaan mielialalääkkeitä. Kerroin uudelle lääkärille aiemmista mitäänsanomattomista kokemuksistani lääkkeiden kanssa, ja hän määräsi minulle fluoksetiinia sisältävää Seronilia, jota myydään Yhdysvalloissa ilmiöksi nousseella nimellä Prozac. Aluksi olinkin havaitsevinani mielialan vakiintumista, mutta vähäisetkin vaikutukset hiipuivat pian. Aloin jälleen epäillä kaikkien mielialalääkkeiden toimivuutta. Seronilin jälkeen minulle kirjoitettiin Ketipinoria. Olin valittanut uudelle lääkärille tajutonta väsymystäni sekä huomattavaa painonnousuani. Kyseinen puoskari kirjoitti minulle Ketipinoria, jonka selosteessakin lukee että painonnousu ja uneliaisuus esiintyvät useammalla kuin joka kymmenennellä potilaalla! (Nettikeskustelujen perusteella lähes kaikilla käyttäjillä.) En aloittanut lääkitystä, koska voimakkaampi uupumus ja entisestään paisuminen olivat viimeisiä asioita, joita toivoin. Sen sijaan selitin tilanteen toiselle lääkärille, jolle kerroin myös aiemmista lukuisista tuloksettomista lääkekokeiluistani. Tämä lääkäri määräsi minulle venlafaksiinia (myydään nimillä Venlafaxin ja Efexor), jota minulla ei ollut aiemmin kokeiltu. Haikeasti tuumasin, että tuskin sekään toimii.
Huomasin muutoksen itsessäni heti ensimmäisellä viikolla. Olin pirteämpi ja virkeämpi sekä henkisesti että fyysisesti. Pian vaikutus kuitenkin tasoittui, ja annostusta nostettiin. Aina annostusta nostettaessa koin noin viikon pituisia ihania "vireysputkia". Joka kerta viikon jälkeen fyysinen oloni laski lääkitystä edeltävälle tasolle, mutta kohonnut mielialani ei seurannut sitä. Huomasin, että jopa fyysisesti kurjina päivinä, jolloin olin todella voimaton ja kärsin kivuista, ikävät ajatukset ja epätoivo eivät hiipineet mieleeni. Ajattelin liki onnellisena, että jos vain saisin pitää tämän mielialan, söisin Venlafaxinia ilomielin vaikka elämäni loppuun saakka. Vaikka olen iloinen siitä, että tuo yksi lääkäri keksi määrätä minulle venlafaksiinia, minun on todettava, ettei hän toiminut aivan eettisesti. Kirjoittaessaan reseptiä hän nimittäin väitti, että venlafaksiini ei aiheuta vieroitusoireita, mikä on yksi törkeimmistä koskaan missään kuulemistani valheista. Venlafaksiini nimittäin aiheuttaa helvetillisiä vieroitusoireita, mikäli pillerin unohtaa napata. Onneksi lääkettä saa depot-kapseleissa, jotka antavat noin vuorokauden "armonaikaa" korjata unohduksen.
Joillekin ihmisille ajatus mielialalääkkeiden elinikäisestä ottamisesta on vastenmielinen ajatus. Itse en käsitä, miksi. On liuta sairauksia, joihin joudutaan syömään lääkkeitä hautaan saakka - ja osassa noita lääkkeitä saattaa olla vakaviakin haittavaikutuksia pidemmässä juoksussa, mutta hyödyt päihittävät silti haitat. On hienoa, jos joku ihminen on niin terve, että pystyy elämään ilman mitään lääkitystä, mutta lääkkeettömyyden ei tulisi olla itseisarvo - vaan terveyden, hyvinvoinnin ja toimintakyvyn. Mitä väliä sillä on, jos ne saavutetaan lääkkeillä?
Medikalisaation vastustaminen oman hyvinvointinsa kustannuksella on lapsellisen typerää. Se, että mielialalääkkeitä määrätään usein turhaan, ei ole oikeasti masentuneelle syy olla kokeilematta niitä. Mitä jos juuri sinä kuulut meihin, jotka hyödymme jostain lääkkeestä? Eikö olisi ihanaa päästä masennuksesta eroon tai edes lieventää sitä? Vaikka olisit kokeillut jo lukuisia lääkkeitä, apu voi löytyä juuri siitä, joka on vielä koittamatta.
Tiedän, että seuraava on häijysti sanottu, mutta väkisinkin mieleen hiipii ajatus, että ne, jotka eivät halua kokeilla lääkkeitä, eivät ole oikeasti nimeksikään masentuneita. Masennus on niin kammottava sairaus, että monet siihen sairastuneet olisivat varmasti kirjaimellisesti valmiita leikkaamaan kätensä irti, jos se vain parantaisi heidät. Kuten tiedetään, jotkut masentuneet ovat jopa valmiita riistämään henkensä päästäkseen masennuksesta eroon, ja tässä valossa tuntuu eriskummalliselta, että jotkut eivät ole valmiita edes nielaisemaan paria tablettia. Vaikka masennuslääkkeet lyhentäisivät elämää vuosikymmenellä tai aiheuttaisivat varhaista senilisaatiota, eikö olisi parempi todella elää siihen saakka ja nauttia elämästään, kuin elää pidempi mutta ankeampi elämä?
