Kommentti: HS:n punastuttava rimanalitus

HS: Lääkäri: Punastujat ovat sosiaalisia pelkureita

Ylle linkkaamani artikkeli provosoivine otsikoineen on Hesarilta niin tolkuton pohjanoteeraus, että minun on pakko saada purkaa närkästystäni tänne. Punastuminen on sosiaalinen ongelma ja liittyy siten mielestäni blogini aihepiiriin. Psyykkisistä poikkeavuuksista kenties yleisimpiä ovat erilaiset sosiaalisuutta rajoittavat häiriöt, jotka voivat oireilla esimerkiksi punastumisena sosiaalisissa tilanteissa. Käsittääkseni herkkien ja ujojen persoonien katsotaan myös usein edustavan 'tyypillistä masentunutta', joten eiköhän masentuneista löydy useampiakin punastelijoita.

On yksiselitteisen törkeää nimitellä punastujia pelkureiksi. Mielestäni sosiaalinen pelkuruus on jotakin aivan muuta kuin herkkyyttä ja liiallista itsetietoisuutta, joihin autonominen hermosto reagoi punastuttamalla ihmisen posket. Tällaiset suoliston uumenista repäistyt pilkka-artikkelit vain lietsovat punastelevien ihmisten jännitystä esittämällä, että punastuminen olisi jotenkin häpeällinen ominaisuus, pelkurin merkki josta on syytä hankkiutua eroon vaikka sitten kirurgiaan turvautumalla.

Näen lääkärin/toimittajan hävyttömään kielenkäyttöön kaksi syytä. Toimittaja käyttää raflaavaa ilmaisua, jotta juttu keräisi klikkauksia. Lääkäri käyttää halventavaa ilmaisua, joka lataa punastumiseen kielteisiä merkityksiä - ja tohtoreiden tiliote paisuu, kun entistä useampi kokee punastumisen hoitoa vaativaksi ongelmaksi!* Punastuminen on oire, eikä sinällään millään tavalla terveydelle vahingollinen. Sen sijaan ongelmaa, joka oireen aiheuttaa, tulisi hoitaa; matalaa itsetuntoa, ahdistushäiriötä, sosiaalista fobiaa. Näitä hoidetaan psykoterapioilla. On naurettavaa lähteä hoidattamaan punastumista kirurgisilla toimenpiteillä, joista artikkelin lopussa kerrotaan! Toisaalta monissa muissakin sairauksissa hoidetaan ikävä kyllä oireita, eikä niiden aiheuttajaa.

Ihminen voi tietysti kärsiä kasvojen punastumisesta, vaikkei hänellä olisi taustalla minkäänlaisia siihen johtavia ongelmia. Hyväitsetuntoista punastuminen tuskin kuitenkaan haittaa. Jotkut voivat toki nähdä punastumisen lievänä kosmeettisena haittana, mutta senkään ei pitäisi 'normaali-ihmistä' pahemmin hetkauttaa. Lisäksi punastumista taidetaan pitää yleisesti ottaen söpönä. Itse en osaa ottaa asiaan kantaa - en nimittäin muista koskaan nähneeni kenenkään punastuvan. Aivan taatusti olen ollut läsnä tilanteissa joissa joku punastelee - en vain ole kiinnittänyt asiaan huomiota, kuten tuskin kukaan mukaan.

Sanoin aiemmin, että mielestäni sosiaalinen pelkuruus on jotakin aivan muuta kuin herkkyyttä. Sosiaalinen pelkuruus on mielestäni sitä, ettei uskalla millään tavalla erota muista ihmisistä esimerkiksi pukeutumiseltaan tai kiinnostuksenkohteiltaan. Sitä että hypätään lauman perässä kaivoon.

*[Yhdenlainen esimerkki siitä, kuinka kieli ja valta kytkeytyvät toisiinsa; arvottavalla sanavalinnalla pyritään saattamaan harmiton ilmiö häpeälliseen valoon. Painoarvoa sanoille tuo se, että puhuja on lääkäri, joka kollegoineen kuuluu Suomen arvostetuimpiin ammattikuntiin. Lääkärin voi siten katsoa olevan jopa tietynlaisessa auktoriteettiasemassa. Lisää painokkuutta tuo tietysti herjan julkaiseminen Suomen laajalevikkisimmässä sanomalehdessä.]

Depressio ja defenssit (osa 1)

Defenssit eli minän puolustuskeinot ovat mekanismeja, joilla ihminen suojaa sisintään. Defenssit vääristelevät, suodattavat tai jopa torjuvat mielenrauhaa, itsetuntoa ja identiteettia uhkaavia tekijöitä. Psyykkisesti tasapainoisillakin ihmisillä on defenssejä, ja vaikken asiantuntija olekaan, olettaisin heidän käyttävän kehittyneempiä ja toimivampia defenssejä kuin mielenterveydellisistä häiriöistä kärsivät. Vaikka psyyke yrittää defenssejä käyttämällä edistää ja ylläpitää toimintakykyään, voi huonosti valitun, liian primitiivisen tai liian voimakkaan defenssin vaikutus olla kuitenkin päinvastainen. Tiede -lehden artikkelissa kuvaillaan defenssejä osuvasti: "Defenssit ovat kuin mielen laastareita. Lyhytaikaisesti käytetty laastari suojaa, mutta jos sidosta pitää liian kauan, se kerää likaa ja tulehdusvaara kasvaa."

Kirjoitan tätä tekstiä, koska aloin pähkäillä, mitkä defenssit kuuluvat masentuneiden arsenaaliin. Entä mitä niistä olen itse käyttänyt? Seuraava on omaa pohdintaani, eli en välttämättä osu nappiin aprikoidessani masentuneiden yleisimmin käyttämiä defenssejä.

KIELTÄMINEN

- En usko tämän defenssin liittyvän erityisen kiinteästi masennukseen, mutta reaktio on mahdollinen varsinkin hoitosuhteen alkaessa, jolloin sairastunut ei välttämättä usko olevansa masentunut tai tarvitsevansa hoitoa. Kieltämistä voi varmaankin ilmetä myös, jos masentunut joutuu osastolle ("en minä ole mikään hullu").

HUUMORI

- Vaikka masentuneen aatteet liikkuvat usein tummissa vesissä, voi masentunut käyttää huumoria defenssinään eritoten sosiaalisissa tilanteissa. Itsekin saatan puhua 'pöpiyspillereiden' popsimisesta tai 'hulluuslekurilla' käymisestä. Kuvaillessani lääkärille pahimpia aallonpohjiani taisin mainita olevani välillä niin alamaissa, että olen tosissani harkinnut vuoteeseeni virtsaamista koska en ole jaksanut liikahtaa (mikä on kyllä totta). Masentuneen ystäväni seurassa hirtehishuumori on tullut tutuksi, kun mietimme räiskyviä tapoja päästä hengestämme tai hassuimpia pieniä asioita, jotka piristävät. Kerran googlettelin tosimielellä kivuttominta tapaa tehdä itsemurha. Eräässä aihetta ruotivassa viestiketjussa joku oli letkauttanut vanhan kaskun: "Hirttäytyminen aiheuttaa riippuvuutta." Purskahdin hillittömään nauruun ja hihittelin vedet silmissä puoli tuntia.

INTROJEKTIO eli sisäistäminen

- Kuten linkin takaa paljastuvassa selityksessä kerrotaan, introjektiot ovat ehkä enemmänkin masennukselle herkistäviä tai masennusta ruokkivia defenssejä kuin defenssejä masennuksesta selviämiseksi. Linkittämäni sivuston mukaan introjektio voi ilmetä esimerkiksi kokemuksena siitä, että läheisen kuollessa osa itseäkin kuolee. Oletettavasti parisuhteen päättyminen voi vaikuttaa samankaltaisesti, jos henkilö on parisuhteessa ollessaan sisäistänyt toisen osapuolen osaksi itseään.

Arvelisin, että introjektio voi olla mekanismi, jolla masennus "tarttuu" ihmisestä toiseen. Masentuneen läheinen saattaa samaistua liikaa masentuneeseen ja alkaa sisäistää tämän tunteita ja kokemuksia. Yhdistettynä läheisen sairastumisen aiheuttamaan huoleen ja stressiin alkaa masentuneen tukija itsekin olla avun tarpeessa.

AUTISTINEN FANTASIA eli ylenpalttinen unelmointi

- En tiedä, missä kulkee autistisen fantasian ja mielikuvituksekkaan haaveilun raja. Veikkaan kuitenkin omien mielikuvitusrakennelmieni lipsahtaneen ainakin teini-iässä autistisen fantasian puolelle. Tätä on kuitenkin vaikea arvioida, sillä olen aina elänyt puoliksi mielikuvitusmaailmoissa - tosin olen useat niistä jalostanut paperille (tai siis kovalevylle), mikä ilmeisesti kertoisi siitä että kyseessä ei ole autistinen fantasia. Tosin fiktiivisissä maailmoissani tapahtuu paljon kaikenlaista, jota en lisää kirjallisiin sepustuksiin.

Autistista fantasiaa tai ei, eskapismi on vakioase taistelussa masennusta vastaan. Monet masentuneet eivät jaksa tehdä juuri muuta kuin tapittaa sarjoja tai seikkailla videopeleissä. Lievemmin masentuneet jaksavat ehkä jopa käydä kirjastossa lainaamassa pääsylippuja muiden ihmisten päiden sisään. Videopelit tarjoavat mahdollisuuden olla joku muu, joku joka ei ole masentunut, joku vahva ja rohkea selviytyjäyksilö. Elokuvissa elämä näyttäytyy jonain muuna kuin nyhjöttämisenä vuokratussa betonilokerossa. Eskapistiset aktiviteetit tarjoavat mielelle siinä määrin tekemistä, että masentavat ajatukset kaikkoavat hetkeksi.

SIIRTÄMINEN

- Tähän on syyllistynyt arviolta 100% maailman aikuisväestöstä. Masentunut saattaa tahtomattaan, vahingossa purkaa pahaa oloaan muihin ihmisiin, yleensä kaikkein läheisimpiin - tosin tämä taitaa olla arjen realiteetti muillakin kuin masentuneilla. Näkisin, että itsensä vahingoittamisessa on myös kyse siirtämisestä, kun aggressio kohdistetaankin itseen. Itse noudatin erittäin tyypillistä siirtämisdefenssiä, kun koulukiusatuksi jouduttuani aloin viillellä. Uskonkin siirtämisen olevan sangen yleinen defenssi masentuneilla.

TAANTUMINEN eli regressio

- Tiedä sitten luokiteltaisiinko tämä taantumiseksi psykologisessa mielessä, mutta itselläni on paljon omituisia, lapsekkaita tapoja, joita noudatan yksinollessani. Puhun itsestäni usein kolmannessa persoonassa, enkä sano 'vatsani on kipeä' vaan 'masu pipi' (sisäisessä puheessani siis). Lallattelen itsekseni, selostan tekemisiäni kuten lapset yleensä ja pidän lapsekkaita ääniä, esimerkiksi hoen "mäm-mäm-mää" tai muuta yhtä järjetöntä. Innostun hirveästi saippuakuplista, naamiaisista, hulavanteista ja sensellaisesta. Sovittelen toisinaan peittoja ja huiveja ylleni "vaatteiksi" ynnä muuta vastaavaa. Pari päivää sitten harkitsin vakavissani ostavani erään lelun! Käyttäydyn joskus tällä tavalla myös erään masentuneen ystäväni seurassa - hänellä on samoja "oireita".

Ylläkuvailemani käytös on vielä oudompaa kun mietin, että etenkin esi- ja varhaisteininä olin jokseenkin pikkuvanha, en pidä lapsista, ja nykyisin olen kiinnostunut "tyttömäisistä" lapsellisista asioista, kun taas lapsena olin pikemminkin poikatyttö.

Yksi taantumisen muoto on yliluonnollinen ajattelu. Esimerkiksi uskontoon tai magiaan turvautuminen menevät siis taantumisen piikkiin. Tiedänkin masentuneita, jotka ovat olleet kiinnostuneita esimerkiksi wiccalaisuudesta. Myös itse olen erityisen innokas esimerkiksi tekemään juhannustaikoja, tulkitsemaan unia ja tinaamaan uutenavuotena. Monesti ollessani masentunut olen tutkinut astrologiaa toivoen löytäväni viitteitä suotuisista transiiteista.

Mikäli psykoanalyysiin on uskomista, ihminen taantuu sille psykoseksuaalisen kehityksen tasolle, jolle on fiksoitunut. Tällöin esimerkiksi lohtusyöminen - tai -juominen - jota masentuneetkin usein harjoittavat, voitaisiin tulkita taantumiseksi oraaliselle tasolle.

Tulonsiirroilla elävien kadehtijat

Kirjoitan aiheesta, koska masennus ja köyhyys / tuilla eläminen liittyvät läheisesti toisiinsa. Diagnosoidusti masentuneet elävät usein sairaspäivärahoilla tai työkyvyttömyyseläkkeellä, ja masentuneet jotka eivät jaksa hakea apua taas työttömille tarkoitetuilla tuilla tai sosiaalitoimiston avustuksella. Omien havaintojeni mukaan työttömyys- ja sosiaalituilla sairastaminen on sangen yleistä, jolloin masentuneet näkyvät tilastoissa virheellisesti työttöminä työnhakijoina. Se työtön puolituttusi, joka ei vaikuta yhtään kiinnostuneelta työnhausta, saattaa todellisuudessa olla vaikeasti masentunut, vaikkei hän sitä sinulle mainostakaan. (Eikä ole jaksanut taistella itseään terveydenhuollon piiriin.)

Käsittämättömän monella hyväosaisella (tässä yhteydessä työkykyisellä, jolla on työpaikka) tuntuu olevan merkillinen uskomus, että tukien varassa eläminen on yhtä ruusuilla tanssimista, ja että suurin osa työttömistä on omahyväisiä vetelehtijöitä, jotka häikäilemättömästi elevät herroiksi muiden piikkiin. Internet on pullollaan katkeraa jupinaa siitä, kuinka työnteko ei kannata, koska 'vapaaherraksi' heittäytymällä elää makeammin.

Jos tukien varassa eläminen on mielestäsi yhtä luksusta, niin jättäydy ihmeessä työttömäksi!

Pieni varoituksen sana vain: tukia et todellakaan tule saamaan senttiäkään yli tarpeidesi, ja aukko cv:ssäsi pistää ikävästi työnantajan silmään sitten, kun olet kyllästynyt pikanuudeleihin, etkä kehtaisi enää kulkea rikkinäisissä kengissä. Vaikka olisitkin sosiaalitoimiston asiakas, siellä korvataan vain reseptilääkkeet, joten vitamiinivalmisteet, kylmägeelit, bepanthenit, antihistamiinit, päänsärkyvalmisteet, rakkolaastarit ja flunssaa tai vatsatautia helpottavat tuotteet jäävät apteekin hyllylle. Saat katsella Facebookista kuvia kavereidesi hauskanpidosta konserteissa, kylpylöissä ja ruotsinlaivalla, joihin sinulla ei ollut varaa mennä mukaan vaikka kutsuttiinkin. Kuuntelet tuttaviesi mainintoja siitä kuinka he kävivät hierojalla, kampaajalla, ravintolassa tai teatterissa. Kyllähän sinäkin periaatteessa voit nauttia yhdestä mainitusta asiasta kerran kuukaudessa, jos sitten vastaavasti et käy kuukauteen edes siinä kaupungin halvimmassa uimahallissa kuntoilemassa ja ohitat ruokakaupassa kaloreita sisältämättömät turhakkeet, kuten hedelmät ja vihannekset kylmästi.

Nuorena köyhäileminen on vielä mukiinmenevää; ikätovereista ja todennäköisesti siis lähipiiristä löytyy kosolti opiskelijoita, pätkätyöläisiä, puolipäiväisiä sekä omaa alaansa pähkäileviä välivuoden pitäjiä, eivätkä paikkansa työelämässä löytäneetkään ole vielä usein ehtineet edetä urallaan ja kasvattaa näin palkkapussiaan. Vanhemmiten saattaa kuitenkin olla noloa antaa halaus äitienpäivälahjaksi, kun sisko antaa lahjakortin kosmetologille ja velikin jotakin, jonka hinnalla eläisit pari viikkoa. Puhumattakaan perheen ulkopuolisista kekkereistä, joihin pitäisi lahjan lisäksi keksiä jotakin säädyllistä päällepantavaakin! Nuorena myöskään taloudellisen avustuksen vastaanottaminen perheeltä ei tunnu häpeälliseltä, ja reikäiset vaatteetkin menettelevät pukineina. OPM on itsestäänselvyys pippaloissa, waretusta ei karsasteta eivätkä vieraat ylläty vaikkei huushollista löytyisikään wc:n raikastinta, laastareita tai kenkälusikkaa.

Parisuhdemarkkinoilla työttömyys se vasta valttia onkin. Kukapa ei haluaisi kumppania jolle ainoa budjettiin sopiva treffiaktiviteetti on kävelylenkki ja jonka uusimmat alushousut ovat pyörineet kuvioissa jo viime vuosituhannella?

Uskon, että hyvin harvat käyttävät yhteiskunnan tarjoamia tukia väärin - moni tuskin haluaa sinnitellä pikkulanteilla alisuoriutumisen varjon häilyessä yllään. Toki löytyy esimerkiksi pimeiden töiden puurtajia, jotka nostavat suruttua tukia ja perustelevat toimintaansa kannustinloukulla (joka kieltämättä on melkoinen ongelma). Sitten löytyy näitä, jotka ylpeilevät vapaaehtoisella työttömyydellään - mutta tässä on juju. Luulenpa, että monet työttömyydellään 'leveilevät' itseasiassa vain puolustautuvat halveksuntaa vastaan. Monet heistä ovat ehkä vuosikausia yrittäneet päästä toimivaksi osaksi yhteiskuntaa, pettyneet, turhautuneet ja katkeroituneet - ja ottaneet käyttöön järkeistämiseksi kutsuttavan defenssin. Eräskin tuntemani entinen 'ylpeä työtön' tunnusti työelämään päästyään, että yritti vain häivyttää työttömyyden aiheuttamaa epäonnistumisen tunnetta uskottelemalla itselleen ja muille, että on tyytyväinen tilanteeseensa.

Tulonsiirroilla elävien kadehtiminen on yhtä loppuunmietittyä kuin syöpäpotilaan kadehtiminen laihtumisesta tai pakkoprostituoidun kadehtiminen vilkkaasta seksielämästä.