Näin uskottelet itsellesi olevasi masentunut

Kytkekää tuuletin pois päältä - Hesari lataa täyslaidallisen paskaa tuoreessa artikkelissaan Moni on masentunut tietämättään - näitä oireita ei yleensä tunnisteta masennukseksi. Koska en ole enää aikoihin kokenut olevani masentunut, minulla on kosolti tarmoa kimpaantua tälläkin hetkellä masentuneiden puolesta.

Otsikon luettuani odotin mielenkiinnolla, mitä tuleman pitäisi. Itselleni muistui mieleen oma havaintoni siitä, kuinka yhdenillan juttuja harrastavat ihmiset vaikuttavat kärsivän piilevästä masennuksesta, jota he yrittävät häivyttää pönkittämällä horjuvaa itsetuntoaan.

Kärsitkö epämääräisistä kivuista? Nukutko huonosti? Ahmitko lohturuokaa tai oletko menettänyt ruokahalusi kokonaan? Oletko tullut ajatelleeksi, että saatat potea masennusta?

Kurtistan otsaani luettuani jutun ensimmäisen kappaleen. Eikö artikkelissa pitänyt olla asiaa oireista, joita ei yleensä tunnisteta masennukseksi? Uniongelmat ja syömishäiriöt ovat masennuksen kliseisimpiä oireita, ja epämääräiset kivutkin ovat käsittääkseni laajalti tunnettu oire.

"Ihminen voi elää kuukausia masennusoireiden kanssa tiedostamatta, että hän on masentunut. Jotkut potilaistani ovat olleet yllättyneitä ja melkein sokissa, kun olen kertonut heidän oireidensa todellisen syyn", sanoo brittiläinen psykologi Angel Adams The Guardian-lehdessä.

Ihminen, jolle masennusdiagnoosi on shokki, ei todellakaan ole masentunut. Masennus vaikuttaa ajattelun ytimeen ja sitä kautta aivan koko elämään. Melko mielenkiintoinen on myös seuraava lainaus psykologi Adamsilta: 

"Monet masentuneet käyvät töissä ja elävät arkeaan kuin ennenkin."

Onko masennus oikea termi tällaisten ihmisten tuntemuksien kohdalla? Mielestäni olisi ollut asiallista tähdentää artikkelissa, että kyse on korkeintaan ns. lievästä masennuksesta, joka eroaa monin tavoin vaikea-asteisemmista diagnoositovereistaan. Jos ihminen kyseenalaistaa koko elämänsä merkityksen ja olemassaolonsa mielekkyyden, miksi hän jaksaisi käydä töissä? Miksi ja minkä tähden olivat kysymyksiä, joita ainakin itse esitin itselleni jatkuvasti ollessani masentunut.

Todella vaarallisille vesille lähdetään, kun niputetaan kipu psyykkiseksi oireeksi. Niin masentuneilla kuin terveilläkin ihmisillä voi olla fyysisiä vaivoja, joille ei löydy helppoa, yleisimmissä testeissä esille tulevaa selitystä. Tällaiset karmaisevat lausunnot heikentävät mm. kroonisesta väsymysoireyhtymästä kärsivien asemaa, sekä saattavat johtaa esimerkiksi syövän havaitsemiseen vasta myöhäisessä vaiheessa. On aivan järkyttävän vastuuntunnotonta väittää, että kipu olisi suureksi osaksi psyykkinen ilmiö! (Toki joku voisi luokitella kaikki aivokemialliset tapahtumat psyykkisiksi ilmiöiksi, joten siinä mielessä väittämä on tosi.) Tällaisilla pöyristyttävillä lausunnoilla saadaan lisää mieleltään terveitä, fyysisesti sairaita ihmisiä mielenterveystoimistojen asiakkaiksi - ja pillerien uusiksi popsijoiksi.

Helsingin Sanomissa listataan myös alakulo, ärtyneisyys ja ilottomuus mahdollisiksi masennuksen merkeiksi. No shit, Sherlock! Huono muisti, uupumus, unettomuus, vähäinen tai kadonnut kiinnostus seksiin sekä kyvyttömyys tehdä päätöksiä ovat niin ikään klassisia, hyvin tunnettuja masennuksen oireita. Missä viipyvät ne otsikossa luvatut oireet, joita ei yleensä tunnisteta masennukseksi?

Jotkut masentuneet saattavat sortua niin sanottuun lohtusyömiseen ja ahmia liikaa. Useimmiten masentunut kuitenkin menettää ruokahalunsa.

Ylläoleva väittämä on yksiselitteisesti potaskaa. Epätyypillisessä masennuksessa nimenomaan syödään liikaa - ja epätyypillinen masennus on masennuksen yleisin muoto.

Kaiken kaikkiaan Helsingin Sanomien artikkelista paistaa läpi, ettei kansan hyvinvoinnin parantaminen ole ollut motivaationa tekstin julkaisuun. Vaikuttaa siltä, että jutun tarkoituksena on saada helposti johdateltavissa olevia ihmisiä etsimään vaivoihinsa selitystä tekaistusta masennusdiagnoosista.

Selja ♥ Venla

Kyllä, lääkefirmat ovat suuria multikansallisia yrityksiä joiden tarkoitus on tuottaa osakkeenhaltijoille lisäarvoa.

Kyllä, kyseiset firmat lahjovat lääkäreitä määräämään omia tuotteitaan.

Kyllä, lääkärit saattavat saada palkkansa päälle provisiota kirjoitettujen reseptien määrän mukaan.

Kyllä, monissa lääkkeissä on sivuvaikutuksia eikä pitkäaikaisvaikutuksista ole aina kattavia tutkimuksia.

Ei, yllä mainitut faktat eivät ole syy jättää (mieliala)lääkitystä kokeilematta, mikäli lääkitykselle on tarvetta.

Oikean masennuslääkkeen löytäminen on hiukan kuin elämänkumppanin etsiminen. Jotkut löytävät sen oikean ensi yrittämältä, mutta useimmat joutuvat ottamaan useitakin harha-askelia ennen kuin löytävät itselleen sopivan kumppanin. Silloin puheet siitä, että jonakin päivänä vielä loksahtaa, saattavat kuulostaa turhauttavilta tai jopa suoranaislta valheilta. Niin minäkin ajattelin silloin, kun olin kokeillut liki kymmenkuntaa eri pilleriä, jotka saivat aikaan korkeintaan lieviä haittavaikutuksia. Vedin sen johtopäätöksen, että kaikki mielialalääkkeet ovat samanlaisia joutavia tabletteja ja kapseleita, joista hyötyvät vain apteekki ja lääkkeen valmistaja. Yritin kuvailla turhautumistani tuolloiselle lääkärilleni vertaamalla mielialalääkkeitä sokeripalaan tai jauhokikkaraan - voin minä niitä popsia, mutta ei niillä mitään vaikutusta ole.

Vuosien tauon - hieman paremman jakson - jälkeen uskaltauduin jälleen kokeilemaan mielialalääkkeitä. Kerroin uudelle lääkärille aiemmista mitäänsanomattomista kokemuksistani lääkkeiden kanssa, ja hän määräsi minulle fluoksetiinia sisältävää Seronilia, jota myydään Yhdysvalloissa ilmiöksi nousseella nimellä Prozac. Aluksi olinkin havaitsevinani mielialan vakiintumista, mutta vähäisetkin vaikutukset hiipuivat pian. Aloin jälleen epäillä kaikkien mielialalääkkeiden toimivuutta. Seronilin jälkeen minulle kirjoitettiin Ketipinoria. Olin valittanut uudelle lääkärille tajutonta väsymystäni sekä huomattavaa painonnousuani. Kyseinen puoskari kirjoitti minulle Ketipinoria, jonka selosteessakin lukee että painonnousu ja uneliaisuus esiintyvät useammalla kuin joka kymmenennellä potilaalla! (Nettikeskustelujen perusteella lähes kaikilla käyttäjillä.) En aloittanut lääkitystä, koska voimakkaampi uupumus ja entisestään paisuminen olivat viimeisiä asioita, joita toivoin. Sen sijaan selitin tilanteen toiselle lääkärille, jolle kerroin myös aiemmista lukuisista tuloksettomista lääkekokeiluistani. Tämä lääkäri määräsi minulle venlafaksiinia (myydään nimillä Venlafaxin ja Efexor), jota minulla ei ollut aiemmin kokeiltu. Haikeasti tuumasin, että tuskin sekään toimii.

Huomasin muutoksen itsessäni heti ensimmäisellä viikolla. Olin pirteämpi ja virkeämpi sekä henkisesti että fyysisesti. Pian vaikutus kuitenkin tasoittui, ja annostusta nostettiin. Aina annostusta nostettaessa koin noin viikon pituisia ihania "vireysputkia". Joka kerta viikon jälkeen fyysinen oloni laski lääkitystä edeltävälle tasolle, mutta kohonnut mielialani ei seurannut sitä. Huomasin, että jopa fyysisesti kurjina päivinä, jolloin olin todella voimaton ja kärsin kivuista, ikävät ajatukset ja epätoivo eivät hiipineet mieleeni. Ajattelin liki onnellisena, että jos vain saisin pitää tämän mielialan, söisin Venlafaxinia ilomielin vaikka elämäni loppuun saakka. Vaikka olen iloinen siitä, että tuo yksi lääkäri keksi määrätä minulle venlafaksiinia, minun on todettava, ettei hän toiminut aivan eettisesti. Kirjoittaessaan reseptiä hän nimittäin väitti, että venlafaksiini ei aiheuta vieroitusoireita, mikä on yksi törkeimmistä koskaan missään kuulemistani valheista. Venlafaksiini nimittäin aiheuttaa helvetillisiä vieroitusoireita, mikäli pillerin unohtaa napata. Onneksi lääkettä saa depot-kapseleissa, jotka antavat noin vuorokauden "armonaikaa" korjata unohduksen.

Joillekin ihmisille ajatus mielialalääkkeiden elinikäisestä ottamisesta on vastenmielinen ajatus. Itse en käsitä, miksi. On liuta sairauksia, joihin joudutaan syömään lääkkeitä hautaan saakka - ja osassa noita lääkkeitä saattaa olla vakaviakin haittavaikutuksia pidemmässä juoksussa, mutta hyödyt päihittävät silti haitat. On hienoa, jos joku ihminen on niin terve, että pystyy elämään ilman mitään lääkitystä, mutta lääkkeettömyyden ei tulisi olla itseisarvo - vaan terveyden, hyvinvoinnin ja toimintakyvyn. Mitä väliä sillä on, jos ne saavutetaan lääkkeillä?

Medikalisaation vastustaminen oman hyvinvointinsa kustannuksella on lapsellisen typerää. Se, että mielialalääkkeitä määrätään usein turhaan, ei ole oikeasti masentuneelle syy olla kokeilematta niitä. Mitä jos juuri sinä kuulut meihin, jotka hyödymme jostain lääkkeestä? Eikö olisi ihanaa päästä masennuksesta eroon tai edes lieventää sitä? Vaikka olisit kokeillut jo lukuisia lääkkeitä, apu voi löytyä juuri siitä, joka on vielä koittamatta.

Tiedän, että seuraava on häijysti sanottu, mutta väkisinkin mieleen hiipii ajatus, että ne, jotka eivät halua kokeilla lääkkeitä, eivät ole oikeasti nimeksikään masentuneita. Masennus on niin kammottava sairaus, että monet siihen sairastuneet olisivat varmasti kirjaimellisesti valmiita leikkaamaan kätensä irti, jos se vain parantaisi heidät. Kuten tiedetään, jotkut masentuneet ovat jopa valmiita riistämään henkensä päästäkseen masennuksesta eroon, ja tässä valossa tuntuu eriskummalliselta, että jotkut eivät ole valmiita edes nielaisemaan paria tablettia. Vaikka masennuslääkkeet lyhentäisivät elämää vuosikymmenellä tai aiheuttaisivat varhaista senilisaatiota, eikö olisi parempi todella elää siihen saakka ja nauttia elämästään, kuin elää pidempi mutta ankeampi elämä?

Defenssit (osa 2)

(Väliotsikot ovat linkkejä.)

Projektio

Projektioiden ja depression välinen suhde on sangen mielenkiintoinen. Voisi kuvitella, että masentunut heijastaa omat synkät tunteensa ympäröivään maailmaan ja kokee siksi maailman kurjaksi. Toisaalta on tutkimuksia, joissa on todettu masentuneiden näkevän maailman muita objektiivisemmin ja realistisemmin. Voisi myös ajatella, että masentunut arvioisi muut ihmiset todellista masentuneemmiksi - toisaalta taas (julki)masentuneille lie helpompi avautua omista synkistä tuntemuksistaan, koska he eivät ainakaan tuomitse.

Itse olen ollut huomaavinani seuraavanlaisen ilmiön: masentuneisiin projisoidaan omia kielteisiä tuntemuksia! Minulla on ollut ainakin kolme kaveria, jotka ovat mielestäni selkeästi toteuttaneet edellä mainittua kuviota. Omien alavireisten fiilisten projisointi masentuneeseen on vaivatonta, sillä masentunut ei voi ainakaan kokonaan kieltää asianlaitaa ja puolustautua. Kun masentunut kerran on masentunut, saa projisoiva osapuoli ikäänkuin vahvistuksen oman projektionsa (valheelliselle) todenmukaisuudelle.

Primitiivinen idealisointi

Ensilukemalta tuumasin, ettei primitiivinen idealisointi kuulosta depressiodefenssiltä. Kunnes tunnistin, että olen masennusvuosieni varrella itsekin tullut idealisoineeksi muutamia ihmisiä. Aluksi minusta on tuntunut, etten ole koskaan heidän seurassaan masentunut, ja olen luottanut heidän "kykyynsä" poistaa minulta masennuksentunteet läsnäolollaan ja seurallaan - kunnes "taika" on haihtunut ja minusta on alkanut tuntua heidän seurassaan samalta kuin muidenkin.

Omnipotentti kontrolli taas kuulostaa ilmiselvältä narsistin defenssiltä.

Reaktionmuodostus

Itselläni on kirkuvan räikeitä, joskin masennukseeni liittymättömiä, omakohtaisia kokemuksia reaktionmuodostuksesta. Suorastaan valaistuin kuultuani tästä defenssistä; ennen olin vain äimistellyt itselleni epätyypillistä toimintaani. Aloin nimittäin ystävystyä naiseen, jonka kanssa eksäni oli pettänyt minua. Kesti kyllä hyvän aikaa ennen kuin h-alkuiset sanat lakkasivat pulpahtelemasta tajuntaani.

Reaktionmuodostus ei kuulosta masentuneille tyypilliseltä defenssiltä. Vai lasketaanko reaktionmuodostukseksi masennuksen verhoaminen ylenpalttiseen pirteyteen ja puuhasteluun? En usko, sillä se vaikuttaa pikemminkin...

Supressio

...supressiiviselta käytökseltä, eli tietoiselta pyrkimykseltä olla ajattelematta ja käsittelemättä kielteisiä tunteitaan. Tämä on varmasti erittäin yleinen masentuneiden käyttämä defenssi - ainakin masennuksen alkuvaiheessa, kun sairastunut vielä jaksaa yrittää pyörittää arkeaan.

Lohkominen

Tämäkään ei kuulosta juurikaan masennukseen istuvalta defenssiltä. Oikeastaan arvelen, että lohkominen on masentuneille epätyypillinen keino, ellei näillä satu olemaan muita mielenterveydenhäiriöitä, kuten epävakaata persoonallisuutta. Tiedän tämän menevän yleistyksen puolelle, mutta masentuneethan ovat tyypillisesti herkkiä, empaattisia ja intuitiivisia, jolloin ihmisten "pahojakin" piirteitä on helpompi ymmärtää ja ne sulautuvat luontevasti yhteen hyvien puolien kanssa.

Projektioista ja primitiivisestä idealisoinnista saattaisi lohjeta enemmänkin pohdiskeltavaa.

Nuorten kokemusten vähättely

Kipinä kirjoittaa tästä aiheesta syntyi jo kauan ennen tämän blogin perustamista, ja kimposi - yllätys, yllätys - netti"keskustelujen" värikkäästä maailmasta.

Ei ole tavatonta törmätä milloin minkäkin aiheen tiimoilta kommentteihin, joilla vähätellään itseään nuorempien kokemuksia ja valmiuksia. Hämmentävän usein tulee törmänneeksi toinen toistaan räikeämpiin väitteisiin, kuten että "alle 50-vuotiaat* eivät tiedä elämästä mitään", "alle 40-vuotiaat eivät sovellu vanhemmiksi" ja "äänestysikärajan tulisi olla vähintään 30". Vanhemmuusväite toistuu vielä useammin siten, että vasta 30-vuotiaat määritellään sopiviksi vanhemmiksi - valitettavasti ainakin naisilla hedelmällisimmät vuodet ovat tuossa iässä jo kuitenkin auttamattomasti takana.

Kuinka tämä aihe liittyy Sairaan ja syntisen teemoihin? Koska samantyylisiä mölähdyksiä näkee usein käytettävän masentuneiden nuorten ja "nuorten" tuntemusten teilaamiseen. "Et sinä maailmasta/elämästä/sairaudesta/vaikeuksista/kärsimyksestä/vastoinkäymisistä mitään tiedä, kun olet vasta 12/18/25/30/40." Tällainen hyökkäävä vähättely on sekä tarpeetonta että loukkaavaa, ja jälleen yksi muistutus herjatulle masentuneelle siitä, kuinka maailma kuhisee välinpitämättömiä, mustavalkoisia, kapeakatseisia ihmisiä ja idiootteja.

Otetaan esimerkiksi vaikkapa 12-vuotias suomalainen. Jo tämänkin ikäisen ihmisen elämään on saattanut kuulua kaikenkirjavia vastoinkäymisiä ja kokemuksia; hänen vanhempansa ovat saattaneet olla päihteidenkäyttäjiä, vakavasti sairaita psyykkisesti tai fyysisesti, väkivaltaisia tai hyväksikäyttäjiä - tai edesmenneitä. 12-vuotias on saattanut menettää myös muita läheisiään, joutua huostaanotetuksi tai joutua olemaan yksin vastuussa perheen arjen pyörittämisestä. 12-vuotias saattaa itse olla vakavasti sairas, tai olla joutunut onnettomuuteen, jonka seurauksena hän on menettänyt osan toimintakyvystään tai ehkäpä kehostaan. Hän on saattanut kokea esimerkiksi koulussa jatkuvaa henkistä tai fyysistä väkivaltaa, tai hän on voinut joutua pedofiilin, raiskauksen tai väkivaltarikoksen uhriksi. Hänellä voi olla kokemuksia köyhyydestä, syrjinnästä, turvattomuudesta, yksinäisyydestä. Ja sitten joku imbesilli kehtaa hänen taustaansa tuntematta laukoa, ettei hänellä ikänsä puolesta voi olla minkäänlaista kosketusta elämän kurjaan puoleen tai oikeutta potea masennusta.

Jos esimerkkihenkilönä käytettäisiin vaikkapa 10-15 vuotta vanhempaa henkilöä, mahdollisten rankkojen kokemusten listaan voisi lisätä kosolti kipupisteitä. Ongelmat opiskelu- ja työpaikkojen saamisessa sekä säilyttämisessä, sekä kiusatuksi tai syrjityksi tuleminen edellisissä. Parisuhdeongelmat ja [av(i)o]erot, joihin saattaa liittyä esimerkiksi narsismia tai väkivaltaa, mutta jotka jo "perus" pettämisineen ja jättämisineen ovat sydäntä, itsetuntoa ja mielenterveyttä raastavia kokemuksia. Seksiin ja seksuaalisuuteen liittyvät ongelmat, abortit, keskenmenot, hedelmättömyys - sekä myös lastensaaminen, joka toki on useimmiten iloinen asia, mutta kasvattava ja rankka yhtä kaikki. Vastaavasti vaikeaa on myös jäädä vaille parisuhdetta tai perhettä, jos niistä haaveilee - tai ilman töitä, mikä altistaa syrjäytymiselle ja köyhyydelle.

Puhumattakaan siitä, että depressio ja sen bestikset, kuten unettomuus ja ahdistushäiriö, ovat jo itsessään sekä lieveilmiöineen äärimmäisen vaikeita, kuluttavia, kasvattavia kokemuksia, joiden jälkeen ne lasit joissa on ruusunpunaiset linssit - jos niitä ikinä on ollutkaan - ovat lopullisesti rikki.

Puusilmät, jotka leimaavat nuorena pitämänsä ihmisen iän perusteella "mistään mitään tietämättömäksi" tai "pumpulissa kasvaneeksi", voisivat ronkkia puiset näköelimensä kuopistaan ja tunkea ne vaikkapa hanuriinsa.

Kommentti: HS:n punastuttava rimanalitus

HS: Lääkäri: Punastujat ovat sosiaalisia pelkureita

Ylle linkkaamani artikkeli provosoivine otsikoineen on Hesarilta niin tolkuton pohjanoteeraus, että minun on pakko saada purkaa närkästystäni tänne. Punastuminen on sosiaalinen ongelma ja liittyy siten mielestäni blogini aihepiiriin. Psyykkisistä poikkeavuuksista kenties yleisimpiä ovat erilaiset sosiaalisuutta rajoittavat häiriöt, jotka voivat oireilla esimerkiksi punastumisena sosiaalisissa tilanteissa. Käsittääkseni herkkien ja ujojen persoonien katsotaan myös usein edustavan 'tyypillistä masentunutta', joten eiköhän masentuneista löydy useampiakin punastelijoita.

On yksiselitteisen törkeää nimitellä punastujia pelkureiksi. Mielestäni sosiaalinen pelkuruus on jotakin aivan muuta kuin herkkyyttä ja liiallista itsetietoisuutta, joihin autonominen hermosto reagoi punastuttamalla ihmisen posket. Tällaiset suoliston uumenista repäistyt pilkka-artikkelit vain lietsovat punastelevien ihmisten jännitystä esittämällä, että punastuminen olisi jotenkin häpeällinen ominaisuus, pelkurin merkki josta on syytä hankkiutua eroon vaikka sitten kirurgiaan turvautumalla.

Näen lääkärin/toimittajan hävyttömään kielenkäyttöön kaksi syytä. Toimittaja käyttää raflaavaa ilmaisua, jotta juttu keräisi klikkauksia. Lääkäri käyttää halventavaa ilmaisua, joka lataa punastumiseen kielteisiä merkityksiä - ja tohtoreiden tiliote paisuu, kun entistä useampi kokee punastumisen hoitoa vaativaksi ongelmaksi!* Punastuminen on oire, eikä sinällään millään tavalla terveydelle vahingollinen. Sen sijaan ongelmaa, joka oireen aiheuttaa, tulisi hoitaa; matalaa itsetuntoa, ahdistushäiriötä, sosiaalista fobiaa. Näitä hoidetaan psykoterapioilla. On naurettavaa lähteä hoidattamaan punastumista kirurgisilla toimenpiteillä, joista artikkelin lopussa kerrotaan! Toisaalta monissa muissakin sairauksissa hoidetaan ikävä kyllä oireita, eikä niiden aiheuttajaa.

Ihminen voi tietysti kärsiä kasvojen punastumisesta, vaikkei hänellä olisi taustalla minkäänlaisia siihen johtavia ongelmia. Hyväitsetuntoista punastuminen tuskin kuitenkaan haittaa. Jotkut voivat toki nähdä punastumisen lievänä kosmeettisena haittana, mutta senkään ei pitäisi 'normaali-ihmistä' pahemmin hetkauttaa. Lisäksi punastumista taidetaan pitää yleisesti ottaen söpönä. Itse en osaa ottaa asiaan kantaa - en nimittäin muista koskaan nähneeni kenenkään punastuvan. Aivan taatusti olen ollut läsnä tilanteissa joissa joku punastelee - en vain ole kiinnittänyt asiaan huomiota, kuten tuskin kukaan mukaan.

Sanoin aiemmin, että mielestäni sosiaalinen pelkuruus on jotakin aivan muuta kuin herkkyyttä. Sosiaalinen pelkuruus on mielestäni sitä, ettei uskalla millään tavalla erota muista ihmisistä esimerkiksi pukeutumiseltaan tai kiinnostuksenkohteiltaan. Sitä että hypätään lauman perässä kaivoon.

*[Yhdenlainen esimerkki siitä, kuinka kieli ja valta kytkeytyvät toisiinsa; arvottavalla sanavalinnalla pyritään saattamaan harmiton ilmiö häpeälliseen valoon. Painoarvoa sanoille tuo se, että puhuja on lääkäri, joka kollegoineen kuuluu Suomen arvostetuimpiin ammattikuntiin. Lääkärin voi siten katsoa olevan jopa tietynlaisessa auktoriteettiasemassa. Lisää painokkuutta tuo tietysti herjan julkaiseminen Suomen laajalevikkisimmässä sanomalehdessä.]

Depressio ja defenssit (osa 1)

Defenssit eli minän puolustuskeinot ovat mekanismeja, joilla ihminen suojaa sisintään. Defenssit vääristelevät, suodattavat tai jopa torjuvat mielenrauhaa, itsetuntoa ja identiteettia uhkaavia tekijöitä. Psyykkisesti tasapainoisillakin ihmisillä on defenssejä, ja vaikken asiantuntija olekaan, olettaisin heidän käyttävän kehittyneempiä ja toimivampia defenssejä kuin mielenterveydellisistä häiriöistä kärsivät. Vaikka psyyke yrittää defenssejä käyttämällä edistää ja ylläpitää toimintakykyään, voi huonosti valitun, liian primitiivisen tai liian voimakkaan defenssin vaikutus olla kuitenkin päinvastainen. Tiede -lehden artikkelissa kuvaillaan defenssejä osuvasti: "Defenssit ovat kuin mielen laastareita. Lyhytaikaisesti käytetty laastari suojaa, mutta jos sidosta pitää liian kauan, se kerää likaa ja tulehdusvaara kasvaa."

Kirjoitan tätä tekstiä, koska aloin pähkäillä, mitkä defenssit kuuluvat masentuneiden arsenaaliin. Entä mitä niistä olen itse käyttänyt? Seuraava on omaa pohdintaani, eli en välttämättä osu nappiin aprikoidessani masentuneiden yleisimmin käyttämiä defenssejä.

KIELTÄMINEN

- En usko tämän defenssin liittyvän erityisen kiinteästi masennukseen, mutta reaktio on mahdollinen varsinkin hoitosuhteen alkaessa, jolloin sairastunut ei välttämättä usko olevansa masentunut tai tarvitsevansa hoitoa. Kieltämistä voi varmaankin ilmetä myös, jos masentunut joutuu osastolle ("en minä ole mikään hullu").

HUUMORI

- Vaikka masentuneen aatteet liikkuvat usein tummissa vesissä, voi masentunut käyttää huumoria defenssinään eritoten sosiaalisissa tilanteissa. Itsekin saatan puhua 'pöpiyspillereiden' popsimisesta tai 'hulluuslekurilla' käymisestä. Kuvaillessani lääkärille pahimpia aallonpohjiani taisin mainita olevani välillä niin alamaissa, että olen tosissani harkinnut vuoteeseeni virtsaamista koska en ole jaksanut liikahtaa (mikä on kyllä totta). Masentuneen ystäväni seurassa hirtehishuumori on tullut tutuksi, kun mietimme räiskyviä tapoja päästä hengestämme tai hassuimpia pieniä asioita, jotka piristävät. Kerran googlettelin tosimielellä kivuttominta tapaa tehdä itsemurha. Eräässä aihetta ruotivassa viestiketjussa joku oli letkauttanut vanhan kaskun: "Hirttäytyminen aiheuttaa riippuvuutta." Purskahdin hillittömään nauruun ja hihittelin vedet silmissä puoli tuntia.

INTROJEKTIO eli sisäistäminen

- Kuten linkin takaa paljastuvassa selityksessä kerrotaan, introjektiot ovat ehkä enemmänkin masennukselle herkistäviä tai masennusta ruokkivia defenssejä kuin defenssejä masennuksesta selviämiseksi. Linkittämäni sivuston mukaan introjektio voi ilmetä esimerkiksi kokemuksena siitä, että läheisen kuollessa osa itseäkin kuolee. Oletettavasti parisuhteen päättyminen voi vaikuttaa samankaltaisesti, jos henkilö on parisuhteessa ollessaan sisäistänyt toisen osapuolen osaksi itseään.

Arvelisin, että introjektio voi olla mekanismi, jolla masennus "tarttuu" ihmisestä toiseen. Masentuneen läheinen saattaa samaistua liikaa masentuneeseen ja alkaa sisäistää tämän tunteita ja kokemuksia. Yhdistettynä läheisen sairastumisen aiheuttamaan huoleen ja stressiin alkaa masentuneen tukija itsekin olla avun tarpeessa.

AUTISTINEN FANTASIA eli ylenpalttinen unelmointi

- En tiedä, missä kulkee autistisen fantasian ja mielikuvituksekkaan haaveilun raja. Veikkaan kuitenkin omien mielikuvitusrakennelmieni lipsahtaneen ainakin teini-iässä autistisen fantasian puolelle. Tätä on kuitenkin vaikea arvioida, sillä olen aina elänyt puoliksi mielikuvitusmaailmoissa - tosin olen useat niistä jalostanut paperille (tai siis kovalevylle), mikä ilmeisesti kertoisi siitä että kyseessä ei ole autistinen fantasia. Tosin fiktiivisissä maailmoissani tapahtuu paljon kaikenlaista, jota en lisää kirjallisiin sepustuksiin.

Autistista fantasiaa tai ei, eskapismi on vakioase taistelussa masennusta vastaan. Monet masentuneet eivät jaksa tehdä juuri muuta kuin tapittaa sarjoja tai seikkailla videopeleissä. Lievemmin masentuneet jaksavat ehkä jopa käydä kirjastossa lainaamassa pääsylippuja muiden ihmisten päiden sisään. Videopelit tarjoavat mahdollisuuden olla joku muu, joku joka ei ole masentunut, joku vahva ja rohkea selviytyjäyksilö. Elokuvissa elämä näyttäytyy jonain muuna kuin nyhjöttämisenä vuokratussa betonilokerossa. Eskapistiset aktiviteetit tarjoavat mielelle siinä määrin tekemistä, että masentavat ajatukset kaikkoavat hetkeksi.

SIIRTÄMINEN

- Tähän on syyllistynyt arviolta 100% maailman aikuisväestöstä. Masentunut saattaa tahtomattaan, vahingossa purkaa pahaa oloaan muihin ihmisiin, yleensä kaikkein läheisimpiin - tosin tämä taitaa olla arjen realiteetti muillakin kuin masentuneilla. Näkisin, että itsensä vahingoittamisessa on myös kyse siirtämisestä, kun aggressio kohdistetaankin itseen. Itse noudatin erittäin tyypillistä siirtämisdefenssiä, kun koulukiusatuksi jouduttuani aloin viillellä. Uskonkin siirtämisen olevan sangen yleinen defenssi masentuneilla.

TAANTUMINEN eli regressio

- Tiedä sitten luokiteltaisiinko tämä taantumiseksi psykologisessa mielessä, mutta itselläni on paljon omituisia, lapsekkaita tapoja, joita noudatan yksinollessani. Puhun itsestäni usein kolmannessa persoonassa, enkä sano 'vatsani on kipeä' vaan 'masu pipi' (sisäisessä puheessani siis). Lallattelen itsekseni, selostan tekemisiäni kuten lapset yleensä ja pidän lapsekkaita ääniä, esimerkiksi hoen "mäm-mäm-mää" tai muuta yhtä järjetöntä. Innostun hirveästi saippuakuplista, naamiaisista, hulavanteista ja sensellaisesta. Sovittelen toisinaan peittoja ja huiveja ylleni "vaatteiksi" ynnä muuta vastaavaa. Pari päivää sitten harkitsin vakavissani ostavani erään lelun! Käyttäydyn joskus tällä tavalla myös erään masentuneen ystäväni seurassa - hänellä on samoja "oireita".

Ylläkuvailemani käytös on vielä oudompaa kun mietin, että etenkin esi- ja varhaisteininä olin jokseenkin pikkuvanha, en pidä lapsista, ja nykyisin olen kiinnostunut "tyttömäisistä" lapsellisista asioista, kun taas lapsena olin pikemminkin poikatyttö.

Yksi taantumisen muoto on yliluonnollinen ajattelu. Esimerkiksi uskontoon tai magiaan turvautuminen menevät siis taantumisen piikkiin. Tiedänkin masentuneita, jotka ovat olleet kiinnostuneita esimerkiksi wiccalaisuudesta. Myös itse olen erityisen innokas esimerkiksi tekemään juhannustaikoja, tulkitsemaan unia ja tinaamaan uutenavuotena. Monesti ollessani masentunut olen tutkinut astrologiaa toivoen löytäväni viitteitä suotuisista transiiteista.

Mikäli psykoanalyysiin on uskomista, ihminen taantuu sille psykoseksuaalisen kehityksen tasolle, jolle on fiksoitunut. Tällöin esimerkiksi lohtusyöminen - tai -juominen - jota masentuneetkin usein harjoittavat, voitaisiin tulkita taantumiseksi oraaliselle tasolle.

Tulonsiirroilla elävien kadehtijat

Kirjoitan aiheesta, koska masennus ja köyhyys / tuilla eläminen liittyvät läheisesti toisiinsa. Diagnosoidusti masentuneet elävät usein sairaspäivärahoilla tai työkyvyttömyyseläkkeellä, ja masentuneet jotka eivät jaksa hakea apua taas työttömille tarkoitetuilla tuilla tai sosiaalitoimiston avustuksella. Omien havaintojeni mukaan työttömyys- ja sosiaalituilla sairastaminen on sangen yleistä, jolloin masentuneet näkyvät tilastoissa virheellisesti työttöminä työnhakijoina. Se työtön puolituttusi, joka ei vaikuta yhtään kiinnostuneelta työnhausta, saattaa todellisuudessa olla vaikeasti masentunut, vaikkei hän sitä sinulle mainostakaan. (Eikä ole jaksanut taistella itseään terveydenhuollon piiriin.)

Käsittämättömän monella hyväosaisella (tässä yhteydessä työkykyisellä, jolla on työpaikka) tuntuu olevan merkillinen uskomus, että tukien varassa eläminen on yhtä ruusuilla tanssimista, ja että suurin osa työttömistä on omahyväisiä vetelehtijöitä, jotka häikäilemättömästi elevät herroiksi muiden piikkiin. Internet on pullollaan katkeraa jupinaa siitä, kuinka työnteko ei kannata, koska 'vapaaherraksi' heittäytymällä elää makeammin.

Jos tukien varassa eläminen on mielestäsi yhtä luksusta, niin jättäydy ihmeessä työttömäksi!

Pieni varoituksen sana vain: tukia et todellakaan tule saamaan senttiäkään yli tarpeidesi, ja aukko cv:ssäsi pistää ikävästi työnantajan silmään sitten, kun olet kyllästynyt pikanuudeleihin, etkä kehtaisi enää kulkea rikkinäisissä kengissä. Vaikka olisitkin sosiaalitoimiston asiakas, siellä korvataan vain reseptilääkkeet, joten vitamiinivalmisteet, kylmägeelit, bepanthenit, antihistamiinit, päänsärkyvalmisteet, rakkolaastarit ja flunssaa tai vatsatautia helpottavat tuotteet jäävät apteekin hyllylle. Saat katsella Facebookista kuvia kavereidesi hauskanpidosta konserteissa, kylpylöissä ja ruotsinlaivalla, joihin sinulla ei ollut varaa mennä mukaan vaikka kutsuttiinkin. Kuuntelet tuttaviesi mainintoja siitä kuinka he kävivät hierojalla, kampaajalla, ravintolassa tai teatterissa. Kyllähän sinäkin periaatteessa voit nauttia yhdestä mainitusta asiasta kerran kuukaudessa, jos sitten vastaavasti et käy kuukauteen edes siinä kaupungin halvimmassa uimahallissa kuntoilemassa ja ohitat ruokakaupassa kaloreita sisältämättömät turhakkeet, kuten hedelmät ja vihannekset kylmästi.

Nuorena köyhäileminen on vielä mukiinmenevää; ikätovereista ja todennäköisesti siis lähipiiristä löytyy kosolti opiskelijoita, pätkätyöläisiä, puolipäiväisiä sekä omaa alaansa pähkäileviä välivuoden pitäjiä, eivätkä paikkansa työelämässä löytäneetkään ole vielä usein ehtineet edetä urallaan ja kasvattaa näin palkkapussiaan. Vanhemmiten saattaa kuitenkin olla noloa antaa halaus äitienpäivälahjaksi, kun sisko antaa lahjakortin kosmetologille ja velikin jotakin, jonka hinnalla eläisit pari viikkoa. Puhumattakaan perheen ulkopuolisista kekkereistä, joihin pitäisi lahjan lisäksi keksiä jotakin säädyllistä päällepantavaakin! Nuorena myöskään taloudellisen avustuksen vastaanottaminen perheeltä ei tunnu häpeälliseltä, ja reikäiset vaatteetkin menettelevät pukineina. OPM on itsestäänselvyys pippaloissa, waretusta ei karsasteta eivätkä vieraat ylläty vaikkei huushollista löytyisikään wc:n raikastinta, laastareita tai kenkälusikkaa.

Parisuhdemarkkinoilla työttömyys se vasta valttia onkin. Kukapa ei haluaisi kumppania jolle ainoa budjettiin sopiva treffiaktiviteetti on kävelylenkki ja jonka uusimmat alushousut ovat pyörineet kuvioissa jo viime vuosituhannella?

Uskon, että hyvin harvat käyttävät yhteiskunnan tarjoamia tukia väärin - moni tuskin haluaa sinnitellä pikkulanteilla alisuoriutumisen varjon häilyessä yllään. Toki löytyy esimerkiksi pimeiden töiden puurtajia, jotka nostavat suruttua tukia ja perustelevat toimintaansa kannustinloukulla (joka kieltämättä on melkoinen ongelma). Sitten löytyy näitä, jotka ylpeilevät vapaaehtoisella työttömyydellään - mutta tässä on juju. Luulenpa, että monet työttömyydellään 'leveilevät' itseasiassa vain puolustautuvat halveksuntaa vastaan. Monet heistä ovat ehkä vuosikausia yrittäneet päästä toimivaksi osaksi yhteiskuntaa, pettyneet, turhautuneet ja katkeroituneet - ja ottaneet käyttöön järkeistämiseksi kutsuttavan defenssin. Eräskin tuntemani entinen 'ylpeä työtön' tunnusti työelämään päästyään, että yritti vain häivyttää työttömyyden aiheuttamaa epäonnistumisen tunnetta uskottelemalla itselleen ja muille, että on tyytyväinen tilanteeseensa.

Tulonsiirroilla elävien kadehtiminen on yhtä loppuunmietittyä kuin syöpäpotilaan kadehtiminen laihtumisesta tai pakkoprostituoidun kadehtiminen vilkkaasta seksielämästä.