Masennuksen kumuloituminen: Köyhyys

Köyhyys ja siihen liittyvät tekijät herkistävät masennukselle, mutta tässä kirjoituksessa aion kertoa siitä, kuinka köyhyys seuraa masennusta. Puhun nyt "keskivaikeista" ja "vakavista" masennustapauksista.

Työkyvyn menetyksen vaikutukset henkilön taloudelle ovat ilmeiset. Vaikka masentunut pääsisi oikealle sairaseläkkeelle tai ansiosidonnaiselle, ovat rahavarat silti palkkatöihin nähden heikentyneet. Ikävä kyllä monet nuorina masentuneet eivät ole edes koskaan päässeet työelämään kiinni, ja putoavat sosiaalitukien varaan.

Masentuneelta on mielestäni suuri saavutus ponnistella itsensä edes jonkinmoisen tuen piiriin. Sosiaalitoimiston ja KELAn vaatimien lippusten toimitus ja lappusten täyttely saattavat olla masentuneelle ylivoimainen suoritus. Monet jäävätkin sairastamaan omien säästöjen, vanhempien tai puolison avustuksen tai vaikkapa opintotuen varaan (niin kauan kuin sitä heruu vaikkei opintopisteitä kerrykään). Nämä masentuneet tavallaan 'hukkuvat' yhteiskunnalta ja pulpahtavat näkyville vasta siinä vaiheessa, kun taloudellinen ja psyykkinenkin hätä on todella akuutti.

Masennuksen hoitaminen vie rahaa. Esimerkiksi sopivaa psykoterapeuttia etsittäessä kokeilukäynnit joutuu kustantamaan itse. Mikäli ei tule otetuksi tosissaan julkisella puolella, tai mikäli hoitoonpääsyssä kestäisi aivan liian kauan, voi joutua turvautumaan yksityisiin terveydenhuollon palveluihin. Muut kuin sosiaalitoimiston asiakkaat joutuvat kustantamaan itse myös käynnit terveyskeskuksessa sekä kaikki lääkkeensä, vaikka niistä lohkeaakin kelakorvaus pois. Kaikki joutuvat itse kustantamaan myös esimerkiksi omegahapponsa ja D-vitamiininsa, joiden on todettu torjuvan masennusta. Jos masennuslääkkeet närästävät, joutuu ostamaan vielä vatsaa rauhoittavia tuotteita siihen päälle (näin esimerkkinä muista kuluista, joita ei heti tule ajatelleeksi). Masennus lisää myös alttiutta sairastua fyysisesti, jolloin terveydenhuolto- ja lääkekulut kasvavat entisestään.

Masennuksesta kärsivien päätöksentekokyky on tunnetusti madaltunut, ja varallisuuden hallinta voi olla ongelmallista. Kun mikään ei tunnu miltään eikä sairastunut saa tyydytystä tai mielihyvää juuri mistään, pienikin valopilkahdus tuntuu vastustamattomalta houkutukselta, olipa se sitten illallinen ravintolassa, herkkuja, nettishoppailua tai baarikierros. Vaarana on myös pikavippeihin sortuminen. Masentuneelle kehittyy helposti riippuvuuksia niihin harvoihin asioihin joista mielihyvää heruu, ja riippuvuudet tietysti syövät masentuneen tiliä entisestään. Koska masentunut ei välttämättä halua olla elossa enää huomenna tai viikon päästä, miksi hän vaivautuisi kauppaan raahauduttuaan syynäämään senttejä?

Lisämenoja masentuneille voi kertyä muita herkemmin myös esimerkiksi muistutusmaksuista. Kun makaa sängynpohjalla kuolemaa miettien, ei puhelinlaskun maksaminen tai kirjaston kirjojen palauttaminen tunnu lainkaan merkitykselliseltä. Oman fyysisen terveyden laiminlyönti voi johtaa myös fyysisistä sairauksista johtuviin kulunkeihin. Ainakin omistusasunnoissa liian myöhäinen ongelmiin puuttuminen voi aiheuttaa huomattavasti suurempia kuluja, kuin mitä ongelmaan puuttumisesta alkuvaiheessa olisi seurannut.

Köyhyydestä aiheutuu lisää masennusta, kun sairastunut joutuu stressaamaan ja pohtimaan toimeentuloaan. Lisäksi taloudellinen niukkuus rajoittaa sosiaalista elämää ja terveydenhuollon palvelujen käyttöä, joten se altistaa myös sosiaaliselle syrjäytymiselle ja heikentyneelle fyysiselle terveydelle.

Kommentti: Kenen mieli on sairas

HS: Kenen mieli on sairas

Hesarin julkaiseman jutun ja sen kirvoittamien kommenttien lukeminen herätti minussa paljon sekalaisia ajatuksia ja kysymyksiä.

Artikkelista

Artikkelin alussa komeilevista PET-kuvista alkaa jo yhtään tekstiä lukematta haaveilla, kuinka hienoa olisi, jos masennus pystyttäisiin jonain päivänä luotettavasti diagnosoimaan neurologisin, kiistattomin metodein. Se laittaisi kapuloita niiden pumpulissa kasvaneiden ylenkatsojien suuhun, jotka väittävät masennuksen olevan veruke laiskuudelle. Ehkä KELAn päätöksenteko ja tukien saantikin helpottuisi, kun sairaus voitaisiin konkreettisesti osoittaa. Ikävä kyllä tämäntapaista metodia ei ole näköpiirissä pitkään aikaan.

Jenkkilässä julkaistu tuore tautiluokitus laajentaa sairauksien skaalaa ja höllentää terveen ja sairaan välisiä rajoja. Näen tämän huonona asiana kaikkien, paitsi lääkefirmojen, kannalta: hömppädiagnoosin saaneet painostetaan pumppaamaan itseensä turhia mömmöjä, yhteiskunta joutuu ainakin osittain maksumieheksi ja todellisista mielenterveydellisistä ongelmista kärsivät ihmiset, kuten todellista masennusta potevat, menettävät 'uskottavuuttaan'. Artikkelissa psykiatrian emeritusprofessori Allen Frances arvioi, että esimerkiksi ADHD on jo nyt pahasti ylidiagnosoitu - miettikää esimerkiksi täysin normaaleja, diagnoosin saaneita lapsia, joille vanhemmat ja yhteiskunta sallivat etuoikeuksia virheellisen diagnoosin vuoksi.

Mielenkiintoinen on jutussa esitetty psykiatrian professori Jyrki Korkeilan näkemys siitä, ettei masennus johdu ulkoisista tekijöistä. Tästä aiheesta olisi kiintoisaa lukea tutkimustietoa. Kiistatonta on, että ulkoiset tekijät herkistävät masennukselle ja muille mielenterveydellisille häiriöille, mutta uskon myös sen ettei ulkoisten olosuhteiden kohentuminen, esimerkiksi taloudellisen tilanteen paraneminen, poista masennusta.

Loppukappaleessa kiinnitetään huomiota tärkeään asiaan: suomalaisten korkeaan kynnykseen hakea apua. Masennuksessa tämä on erittäin kurjaa - kun sairastunut ei välttämättä jaksa edes harjata hiuksiaan, kuinka helvetissä hän jaksaisi ottaa selvää oman kuntansa mielenterveyspalveluista, varata aikaa, raahautua paikalle? Kokemukseni mukaan todella monet (ihan 'terveetkin') suomalaiset kärsivät puhelimessa asioimiseen liittyvistä pelkotiloista, tai lievemmissä tapauksissa kokevat sen epämiellyttäväksi. Masentuneelle on lähes yli-inhimillinen ponnistus yrittää voittaa tuota pelkoa tai vastenmielisyyttä, jos sitä sattuu potemaan. Puhelinasiointia kammoksumattomillekin masentuneille on kova pala pyytää apua puhelimitse, arveluttaa voi esimerkiksi se, tuleeko otetuksi vakavissaan. Masentunut on myös usein vakaasti sitä mieltä, ettei häntä voi mitenkään auttaa, joten miksi hän vaivautuisi hakemaan apua?

Kommenteista

Heti toisessa kommentissa joku hölöttää seuraavasti: "Mielen sairaalloisuus ilmenee esimerkiksi yöunien häiriintymisenä. Varon ihmisiä, jotka valittavat nukkuvansa huonosti." Vaikka tokaisu kertookin lähinnä tokaisijansa oman mielen sairaalloisuudesta, on se kuitenkin ikävä muistutus siitä, kuinka vainoharhaisesti mielenterveydellisistä - ja ilmeisesti jopa fyysisistä! - ongelmista kärsiviin voidaan suhtautua. Seuraavissa, muiden nimimerkkien kommenteissa psykoterapiaa parjataan uskomushoidoksi ja arvellaan, että masennusdiagnoosin saa Suomessa helposti jos sattuu laiskottamaan. Myöhemmin joku väittää, että ahneus, himo, kateus ja viha ilmenevät masennuksena ja ahdistuksena. Ilmeisesti joidenkuiden on vaikea uskoa, että ihan mukavat ja tilaansa syyttömät ihmiset voivat sairastua, ja näiden ihmisten on ajateltava, että sairastuneiden on ollut pakko olla ahneita, himokkaita, kateellisia tai vihamielisiä ihmisiä. Hassua kyllä, noin vahva defensiivinen ajattelu ei ole psyykkisesti tasapainoisen ihmisen ajattelua.

Älyllisiäkin kommentteja löytyy. Monissa arvostellaan lääketeollisuuden moraalittomuutta. Eräs huomauttaa, että "oikeissa mielialatapauksissa hoidetaan seurauksia, ei syitä" - juuri tätähän tabujen survominen kitalakeen on. Joku heittää hauskasti mutta osuvasti, että paras hoito mielenterveyteen on raha. "Ystävien mielestä rikkailla ei ole koskaan mielenterveysongelmia, vaan he ovat persoonallisia yksilöitä." Kyseisestä ilmiöstähän monet tähtikultit ammentavat, tosin rikkaiden lisäksi voisi puhua myös kuuluisista. Monet mielenterveyshäiriöstä kärsivät tai kärsineet artistit ovat ihailtuja. Eräs tuttava, joka on työskennellyt paljon muusikoiden parissa, kertoi että jotkut väen vängällä haluavat korostaa omaa teennäistä 'hulluuttaan'. Sehän olisi heille riemu-uutinen, jos Suomessakin alettaisiin soveltaa entistä väljempiä diagnostisia kriteereitä. Sitten äidin tissiposki saisi olla ihan oikeasti mielisairas, cool. (Toisaalta, onhan se hienoa, etteivät kaikki karsasta psyykkisistä ongelmista kärsiviä.)

Muuan kommentoija on sitä mieltä, että 'reagoiminen ulkoisiin ärsykkeisiin ei ole mielenterveyden häiriö'. Hän myös lainaa lääkäriä, joka on sanonut: "Olen esimerkiksi oppinut tajuamaan, ettei depressio ole mikään itsenäinen tauti, vaan luonnollinen reaktio siihen, että elämässä on todella syytä masentua." Nämä mielipiteet ovat pitkälti ristiriidassa Korkeilan näkemyksen kanssa. Ehkä oma masennukseni puhuu nyt, mutta mielestäni kenellä tahansa on syytä masentua. Jos ei muusta, niin vaikkapa ihmisoikeuksien rikkomisesta, oikeusjärjestelmien epäoikeudenmukaisuudesta, ihmisten julmuudesta, elämän merkityksettömyydestä ja epäreiluudesta, ihmisten piittaamattomuudesta ja typeryydestä. Itse oman masennukseni alkuaikoina pohdin ja murehdin edellämainittuja asioita todella paljon, kai sitä kutsutaan maailmantuskaksi. En oikein vieläkään ymmärrä, kuinka ihminen, joka pitää silmänsä, korvansa ja sydämensä auki, voi olla masentumatta. Joku kertookin myöhemmin kommenteissa pohtineensa, kuinka herkät yksilöt oireilevat sairaan yhteiskunnan takia. Palatakseni edellä esitettyyn lääkärin kommenttiin, kaikilla on mielestäni syytä masentua, mutta vain osa masentuu. Joillakin on todella paljon syytä, mutta he eivät masennu.

Yksikin kommentoija lähestyy sairauksien määrittelyä käytännöllisestä näkökulmasta: onko henkilö työkykyinen vai ei. Hän huomauttaa, että esimerkiksi suru ei ole sairaus, mutta on selvää, ettei juuri läheisensä menettänyt ole työkykyinen. Joku toinen huomauttaa heti perään, että sairausluokitteluissa tulisi arvioida toimintakykyä. Mutta kuinka lääkäri voi lyhyen tapaamisen aikana määritellä ihmisen toimintakyvyn? Vakavasti masentunut ei välttämättä pääse koskaan edes vastaanotolle asti. Ikävä kyllä löytyy varmasti niitäkin ihmisiä, jotka ovat täysin toimintakykyisiä, mutta haluavat todellakin loisia. Heidän vuokseen oikeasti toimintakyvyttömät sairaat saavat lisäpaskaa niskaansa.

Kuinka lopulta erottaa sairaat ja wannabe-sairaat?

Yhdeksän vuotta elämästäni

Ensi vuonna masennus on kalvanut minua jo vuosikymmenen. Sairastuin siihen 13 -vuotiaana, mutta vasta 14 -vuotiaana aloin käydä nuorisopsykiatrisella osastolla. Tuolloin masennuksen seuralaisena saapui myös piinallinen unettomuus, ja oli aivan siinä ja siinä, etten ollut lisäksi anorektikko - jouduin käymään viikottain terveydenhoitajalla punnittavana, jotten laihduttaisi lisää. Nuo ajat tuntuvat nyt käsittämättömän kaukaisilta, aivan kuin ne olisivat sumun peitossa - ai niin, niinhän ne ovatkin, josta kiitos Remeron -nimiselle kammottavalle lääkkeelle. Noina aikoina jäin usein koulusta kotiin, makoilin ja torkuin päivät enkä välttämättä syönyt vuorokaudessa kuin muutaman viinirypäleen tai yhden riisikakun. Kirjoitin jääkaapin oveen äidille lapun, jossa pyysin rippilahjaksi eutanasiaa. Äitinikin joutui ilopilleripurkille.

Oleellista sairastumisessani oli koulukiusaaminen. Se ei kuitenkaan alkanut yhtäkkisesti yläasteella, vaan olin ollut yksinäinen ja hiukan syrjitty jo ala-asteella, vaikka varsinainen kiusaaminen olikin tuolloin lievää ja satunnaista. Kiusaajia oli oman luokan lisäksi rinnakkaisluokilla. Olin syrjitty ja yksinäinen - seitsemännen luokan aikana kasvoin hiljalleen erilleen ala-asteen aikaisista hyvistä kavereistani, ja yhtäkkiä minua muutamia vuosia vanhempi serkkuni oli ainoa kaverintapainen ihminen elämässäni.

Kiusattuna, syrjittynä ja yksinäisenä teini-iän kynnyksellä oli helppo sairastua masennukseen, siinä eivät iloiset lapsuusmuistot tai vanhempien rakkaus paljon auttaneet. Ymmärsin, että koulukiusaajien ja heidän hyväksyjiensä kaltaiset "hyvistä" ja varakkaista perheistä tulevat ihmiset pääsevät hyviin yhteiskunnallisiin asemiin tulevaisuudessa, ja aloin kyseenalaistaa yhteiskunnan, ihmiskunnan ja koko raadollisen elämän mielekkyyttä. Koulupäivät olivat täyttä helvettiä, eikä elämässäni ollut niiden vastapainoksi mitään, jonka vuoksi olisi kannattanut jaksaa. Se, että parina iltana kuukaudessa, esimerkiksi tuon serkkuni käydessä kylässä, saatoin ohikiitävästi nauttia elämästä, ei ollut minkäänlaisessa suhteessa siihen, että minun olisi pitänyt viitenä päivänä viikossa alistua seitsemän tunnin hornaan. Aloin lintsata koulusta, ja numeroni putosivat entisistä yseistä ja kympeistä kaseihin ja yseihin. Koulunkäynti, siis opiskelu itsessään, oli aina minulle helppoa ja vaivatonta - joskus se oli ollut myös mukavaa. Aloin viillellä. En seurannut tuolloin mediaa juuri yhtään, enkä tiennyt että se on yleinen ilmiö, ajatus vain tuntui luonnolliselta. Olen viillellyt viimeksi vuonna 2011, mutta edelleen houkutus kasvaa välillä suureksi.

En nähnyt elämässä mitään mieltä, minulla ei ollut toiveita tai tavoitteita, eikä istunnoista psykologin kanssa tai lukuisista väkisin tuputetuista lääkkeistä ollut mitään hyötyä. Minulle kirjoitetuista unilääkkeistä ainoastaan Remeron (joka varsinaisesti on masennuslääke) toimi, mutta sen unettava vaikutus kestikin sitten koko vuorokauden, ja toimintakykyni oli lähellä nollaa. Olihan se tietysti mukavaa vaihtelua siihen, että sain kouluviikkojen aikana nukutuksi yleensä vajaat kymmenen tuntia - siis maanantain ja perjantain välisenä aikana yhteensä. Väsymyksestä ja lääkkeiden sivuvaikutuksista johtuva kauhea fyysinen olo ei ainakaan kohentanut henkistä jaksamistani, ja 15 -vuotissyntymäpäivieni lähestyessä jouduinkin laitoshoitoon, koska olin niin tuskainen etten jaksanut puhua muusta kuin pois kuolemisesta, joka oli tuolloin hartain ja ainoa toiveeni.

Kahdeksannen ja yhdeksännen luokan välillä vaihdoin koulua kunnon koulukiusatun tavoin. Se oli mainio päätös, sillä sain ystäviä sekä omalta luokaltani että rinnakkaisluokilta. Lisäksi uusi kouluni sijaitsi lähes keskustassa, ja jopa itse koulumatkoissa tuntui olevan enemmän elämän makua. Masennukseni kohentui, muttei parantunut - pinnasin yhä paljon koulusta aamuina, jolloin kaikki tuntui kaatuvan päälle. Tässä kohtaa on kehuttava koulun ymmärrystä tilannettani kohtaan - vaikka olisin jäänyt pois aamun muutamalta ensimmäiseltä tunnilta, saatoin mennä seuraaville tunneille, ja joidenkin opettajien tunneille uskalsi mennä vaikka kesken tunnin. Tämä oli todella helpottavaa, sillä nuo aamun ensimmäiset tunnit olivat usein se aika, jonka tarvitsin itseni kokoamiseen, jos masennus puski rankasti päälle.

Ystävien ansiosta masennus tuntui kuitenkin hiljalleen kaikkoavan, hain ja pääsin lukioon, joka on huomattavasti tavanomaista vaativampi. Tämän lisäksi aloin ensimmäistä kertaa elämässäni harrastaa kunnolla liikuntaa, ja koulun ja treenien ohella jaksoin jopa ottaa ylimääräisiä kieliopintoja iltalukiossa. Tämän lisäksi aikaa riitti myös kavereiden kanssa hengailuun - näin jälkeenpäin ajateltuna saatan hädin tuskin uskoa, että olen joskus ollut niin hyvässä henkisessä ja fyysisessä kunnossa. Kirsikaksi kakun päälle sain ensimmäisen poikaystäväni, ja muutin keväällä omaan kämppään. Vaikka suhde kariutuikin muutamassa kuukaudessa, pääsin siitä melko nopeasti yli. Uskoisin, että eroprosessini oli tuolloin "normaalin" ihmisen erokokemus - kaksi ensimmäistä viikkoa itkin paljon enkä syönyt juuri mitään, mutta sitten alkoi helpottaa. En missään vaiheessa halunnut kuolla, en soitellut eksäni perään tai lähetellyt viestejä (omasta aloitteestani) enkä kokenut tarvetta juoda suruuni. Ensimmäinen ero ei ollut minulle helppo, muttei vaikeakaan. Olin iloinen uudesta omasta kodistani, koulunkäynti sujui, ja vietin aikaa ystävien ja harrastusten parissa. Kysyntääkin oli vastakkaisen sukupuolen taholta.

Sitten tein elämäni suurimman virheen ja palasin yhteen eksäni kanssa. Suhde oli yhtä helvettiä. Masennuin uudestaan, ja jouduin siirtymään iltalukioon kokonaan. Jaksoin onneksi käydä koulua siellä. Muutamat aineet, kuten englannin ja ruotsin, kävin läpi pelkästään tenttimällä, enkä edes hankkinut niihin kurssikirjoja. Jaksoin myös jatkaa liikuntaharrastustani, jota itseasiassa harrastin entistä useammin ja ahkerammin - toisaalta tähän vaikutti poikaystäväni painostus. Olin tuolloin todella laiha, mutta hän haukkui minua lihavaksi.

Erittäin vaikea suhde rikkoi minua sisältä. Kaikkihan haukkuvat eksiään hulluiksi, mutta tämä kyseinen tapaus oli oikeasti todella vakavasti mielisairas - mutta juuri sellaisella tavalla, joka ei helposti tule esille. Todennäköisesti hän oli ainakin narsisti. Jälkeenpäin en oikein ymmärrä itsekään, miksi halusin jatkaa suhdetta hänen kanssaan, vaikka koko suhde oli aivan helvetillistä henkistä väkivaltaa. Hän sai raivokohtauksia aivan mitättömistä asioista, hän mitätöi kaikkea mitä tein ja sanoin, morkkasi perhettäni ja ystäviäni (sekä yritti pilata välejäni heihin) ja teki fyysistä väkivaltaa muka leikin varjolla. Lisäksi hän teki ikäviä asioita joita on vaikea kuvailla muuten kuin esimerkkien kautta, kuten soitti musiikkia niin kovalla että korviani todella sattui, tai pakotti tekemään asioita, kuten syömään ruokaa jota en halunnut syödä, tai toimimaan hänen harjoitusparinaan kamppailulajissa, jota en harrastanut. Hän kertoi kuvitelleensa ihmisiä jotka osoittautuivat harhoiksi (siis vaikkapa Kauniin mielen tapaan), ja jos hänen skitsofreeniset kuvitteensa olivatkin vain valetta, ei se hänestä mielestäni ainakaan terveempää tee. Koska tämä blogi kertoo masennuksesta eikä hänestä, en jaksa kertoa muita sairaita puolia hänessä, mutta voin kertoa eläneeni helvetissä. Olin nuori ja kokematon, ja sen lisäksi kärsinyt masennuksesta, joten ei kai ole ihmekään ettei minulla ollut henkisiä resursseja käsitellä tilannetta tervehdyttävällä tavalla ja irtaantua suhteesta. Kai se on sama juttu kaikilla henkisen tai fyysisen parisuhdeväkivallan uhreilla - sitä on vaikea selittää ihmisille, jotka eivät ole sitä itse kokeneet. Kyllä minäkin olin ennen ajatellut, etten ikinä antaisi yhdenkään miehen kohdella itseäni huonosti, ja ihmetellyt ihmisiä jotka antavat!

Viiltelyn lisäksi aloin lievittää tuskaista oloani alkoholilla. Pyysin täysi-ikäisiä kavereita ostamaan minulle juotavaa milloin mihinkin pippaloihin, ja juopottelin oikeasti yksin kotona. Aloin myös käydä baareissa säännöllisesti, ja se olikin yksi harvoista piristävistä asioista elämässäni tuolloin, sillä siihen maailmaan tyrannipoikaystäväni ei kuulunut. Sen sijaan iltalukiossa kävi hänkin, ja liikuntaharrastukseni muistutti minua hänestä, koska hän aina jauhoi että minun pitäisi harrastaa sitä vielä useammin, jotten lihoaisi, ja puhui siitä kuinka oli itse harrastanut tuota kyseistä lajia.

Elämäni jatkui kutakuinkin samanlaisena 19 -vuotissyntymäpäivieni kynnykselle. Silloin sain vihdoinkin tarpeekseni narsistisesta riippakivestäni ja julistin suhteen päättyneeksi. Seuraavat kolme päivää itkin, sen jälkeen oloni oli kuin uudesti syntyneellä, ja seuraavina viikkoina tunsin itseni villiksi, vapaaksi ja onnelliseksi. Taas onnellisuus tuntui vetävän puoleensa lisää onnellisuutta, ja aloin seurustella toisen poikaystäväni kanssa. (Tässä kohtaa muuten unettomuuteni oli jo kauan sitten jäänyt historiaan, mutta kutakuinkin näihin aikoihin aloin olla alituisesti unelias.)

Tällä poikaystävällä oli mielestäni laaja kaveripiiri, ja hän oli pidetty tyyppi. Hänen perheensä oli todella mukava ja ihana. Enpä olisi osannut arvata, että suhde hänen kanssaan johtaisi petetyksi ja hakatuksi tulemiseen sekä sukupuolitaudin saamiseen (onneksi vain klamydian). Hänen "puolustuksekseen" on todettava, ettei fyysinen väkivalta ollut jatkuvaa, vaan tapahtui vain kerran humalassa. Oli todella karvasta nauttia hetken ihanasta parisuhteesta, ja sitten tulla palautetuksi katkerasti takaisin omaan mustaan elämäänsä. Pari kertaa tapahtuneen pettämisen toisena osapuolena oli vielä kaverini. Suhteen jälkeen kaipasin todella suuresti takaisin sitä ihanaa turvallisuuden ja läheisyyden tunnetta, josta olin suhteen alussa saanut nauttia. Elämä ilman sitä hellyyttä ja tukea tuntui toivottomalta, ja aloin juoda entistä enemmän. Haikailin eksäni perään enkä osannut irrottautua suhteesta, minulle oli jotenkin todella vaikea hyväksyä, että toinen voi sanoa rakastavansa ja sitten hylätä kuin lelun, johon on kyllästynyt. Lukion jälkeen olin jäänyt työttömäksi ja vaille opiskelupaikkaa, enkä ollut jaksanut jatkaa liikuntaharrastustanikaan, joten elämässäni ei ollut juurikaan muuta sisältöä kuin alkoholi. Edes kavereiden kanssa hengailu ei tuntunut enää kauheasti miltään, jos se tapahtui selvinpäin. Lihosin hieman, mutta olin silti edelleen hyvin hoikka.

Syksyllä jäin jälleen ilman opiskelupaikkaa, ja tässä kohdin olin täysin luovuttanut toivon työpaikan saamisesta. En taaskaan nähnyt elämässä mitään mieltä tai järkeä, tulevaisuus näytti mustalta massalta, eikä minulla ollut hajuakaan, miltä olisin mieluummin suonut sen näyttävän. Sitten tapahtui jotakin ihanaa. Kohtasin unelmieni miehen.

Hän tuntui olevan kaikkea mitä olin mieheltä ikinä toivonut; hän vaikutti fiksulta, luki kirjoja, kuunteli enimmäkseen hyvää musiikkia, oli hyvännäköinen ja hyvä sängyssä, oli romanttinen, kohtelias ja huomaavainen, hyvä keskustelemaan ja juttelemaan, hänen asuntonsakin oli aina tiptop. Yhtäkkiä hän omien sanojensa mukaan lakkasi olemasta ihastunut minuun. Se oli minulle todella suuri isku. Suhde ei kuitenkaan päättynyt kokonaan, vaan jatkui välillä enemmän ja välillä vähemmän tiiviisti vielä yli vuoden (loppua kohden vähemmän tiivisti). Aina kun olin hänen kanssaan, minussa heräsi toivo yhteen palaamisesta; hän toi aamupalaa vuoteeseen, herätti minut silittelemällä kasvojani ja muutenkin käyttäytyi ihastuneesti, pariin otteeseen suoranaisen mustasukkaisestikin.

Se oli ihanaa ja kamalaa aikaa. Hänen huomionsa saaminen tuntui ainoalta palkitsevalta ja tavoittelun arvoiselta asialta elämässäni. Jaksoin taas harrastaa liikuntaa, koska halusin säilyä hoikkana ja hyvännäköisenä hänen vuokseen. Luin ahkerasti pääsykokeisiin, jottei hän pitäisi minua tyhmänä jollen pääsisi sisälle. Ja kun pääsin opiskelemaan, opiskelin, jottei hän pitäisi minua luuserina. Siivosin siltä varalta, että hän tulisi kylään, laitoin ruokaa, jotta kehittyisin siinä ja olisin hyvä jos joskus kokkaisin hänelle. Hänen ajattelemisensa motivoi toimintaani hyvin, olin toimintakykyinen. Ja sitten, vaikken itse olisi edes halunnut, aloin hiljalleen päästä hänestä yli, kun en enää ollut hänen kanssaan tekemisissä tai nähnyt häntä.

Sitä voisi kuvitella, että eksästä ylipääseminen olisi positiivinen asia, mutta minulle se oli pieni maailmanloppu - silloinhan vasta jouduin todella luopumaan hänestä myös ajatusten ja unelmien tasolla. Jäin tavallaan tyhjän päälle, minulla ei ollut enää mitään toiveita tai haaveita, eikä mitään motivaatiota tehdä yhtään mitään. Eräs ystäväni sanoikin huomanneensa, että olin mennyt huonompaan suuntaan päästessäni yli tuosta miehestä. Aloin juoda vielä enemmän kuin ennen, ja laiminlyödä itseäni. En jaksanut avata postia, siivota, laittaa ruokaa, käydä suihkussa, en pystynyt enää opiskelemaan, en jaksanut edes suunnitella kurssivalintoja. Lamaannuin lähes täysin, lihoin huomattavasti.

Lähes koko viime kevään ja kesän vain makoilin sängyssä tai nukuin. Aloin taas harkita hyvin vakavasti itsemurhaa, pari kertaa olin varma että teen sen, tutkin kivuttomia vaihtoehtoja. (Olin yrittänyt puolitoista vuotta aiemmin.) Lopulta äitini kiikutti minut päivystykseen, ja minut ohjattiin jollekin poliklinikalle. Siellä annettiin taas lisää lääkkeitä ja suositeltiin avo-osastoa. Se hoitosuhde tyssäsi lyhyeen, kun en jaksanut uusia peruuttamaani aikaa. Syksyllä en pystynyt aloittamaan opiskeluja. En jaksanut edes suunnitella lukujärjestystä, en jaksanut edes hakea tarraa opiskelijakorttiin, vaikka olinkin toiveikkuuden puuskassa maksanut lukuvuosimaksun.

Tässä sitä nyt ollaan, epäonnistuneena opiskelijana, vailla työkokemusta, takana lähes kymmenen vuoden kokemus masennuksesta muutaman helpomman kauden tähdittämänä. Viime aikoina en ole jaksanut edes ryypiskellä, mikä saattaa kuulostaa yksinomaan positiiviselta asialta, mutta kertoo pikemminkin siitä etten halua lähteä pois asunnostani ihmisten ilmoille edes humalassa. Kavereitakaan en jaksaisi nähdä millään, keksin usein tekosyitä miksi en voi tavata heitä. Aivan kuin masennuksessa ei olisi tarpeeksi kestettävää, minua on vaivannut pari vuotta kestänyt, viime keväällä todella vaikeaksi yltynyt liikaunisuus. Kun jonain päivänä tunnen mielialani hyväksi ja minulla on sellainen olo henkisesti että haluaisin ja jaksaisin tehdä jotakin, esimerkiksi siivota tai käydä kirjastossa, en fyysisesti pystykään (vaikka olisin nukkunut kunnolla), ja se on todella masentavaa. Siitä aiemmin mainitusta liikuntaharrastuksestani näen usein unia, mutta tiedän etten mitenkään pysty harrastamaan sitä nyt. Enhän joka päivä jaksa edes pukeutua.

Mutta vihdoin minussa on syttynyt pieni haave. Tai oikeastaan aivan valtava. Haluan olla henkisesti ja fyysisesti terve. Haluan jaksaa opiskella, harrastaa, vaalia ihmissuhteitani ja huolehtia itsestäni. Haluan mennä illalla nukkumaan ilman, että toivon nukkuvani pois yön aikana. Tai ainakin tänään jaksan haluta tahtoa elää.

DEPS- ja BDI-testit

Olen vuosien varrella joutunut rastittelemaan jos jonkinmoisia mielialakaavakkeita, ja useaan otteeseen. Niistä pari tunnetuinta taitavat olla yleisesti käytetyt DEPS- ja BDI -testit, jotka alan muistaa jo ulkoa (no en sentään aivan). Niissä on kuitenkin mielestäni huomattavia puutteita.

DEPS -seula löytyy esimerkiksi täältä

BDI -kysely taas ainakin täältä

DEPS -seulassa ensimmäinen kysymys on idioottimainen: siinä oletetaan, että masentunut kärsii aina unettomuudesta eikä hypersomnisista oireista. Tämä on samaa sarjaa sen kuvitelman kanssa, että masentuneet aina laihtuvat eivätkä liho. Nämä masennuksen harvinaisempiin muotoihin perustuvat olettamukset ilmenevät myös BDI -testin kohdissa 16, 18 ja 19. Painonmuutoksia koskevassa kohdassa voi vastata vain pysyneensä samanpainoisena tai laihtuneensa. Naurettavaa. Lihominen ja liikaunisuus ovat epätyypillisen masennuksen oireita - ja nimestään huolimatta 'epätyypillinen' masennus on kaikkein yleisin. Olisi siis perusteltua muuttaa surkeita vastausvaihtoehtoja kuvaamaan paremmin tilastollisesti yleisempiä oireita. Aion myöhemmin blogata masennuksesta ja painonmuutoksista oman julkaisunsa verran.

BDI -testissä kohdat 5 ja 6 ovat hyvin hämmentäviä. Kohdan 5 ensimmäinen vastausvaihtoehto on "en tunne erityisemmin syyllisyyttä". Syyllisyyttä? Mielestäni tämä ensimmäinen kummalliselta tuntuva vastausvaihtoehto ohjaa myös seuraavien vastausvaihtoehtojen tulkintaa, jolloin nekin alkavat tuntua hiukan oudoilta. Vai olenko ainoa, joka ajattelee näin? Kohta 6 taas on mielestäni ääliömäinen - tuntuu siltä, kuin kysymys olisi suunnattu yksinomaan uskovaisille. Kyllä minäkin tiedän tunteen siitä, kuinka ei koe ansaitsevansa mitään hyvää, mutta 'rankaiseminen' tuo mielestäni vastausvaihtoehtoihin vääjäämättömän jumalaapelkääväisen vivahteen. Ateisteille kysymys on mielestäni hyvin etäännyttävä. "Uskon, että kohtalo rankaisee minua" - mitä hitsinpimpulaa oikeasti?

Kohdan 10 vastausvaihtoehdoissa ei ole mielestäni sinänsä vikaa, mutta onko itkemisen määrä perusteltu mittari masentuneisuudelle? Jotkut ihmiset ovat fyysisesti alttiimpia itkemään kuin toiset, lisäksi esimerkiksi e-pillerit ja lääkkeet vaikuttavat itkuherkkyyteen. Toiset eivät itke koskaan. Kohdassa 14 mennään mielestäni jälleen pusikkoon vastausvaihtoehtojen kanssa. Ensimmäinen vastausvaihto on "mielestäni ulkonäköni ei ole muuttunut". Mitä jos henkilö ei ole masentunut, mutta hänen ulkonäkönsä on kuitenkin kiistattomasti muuttunut huonompaan suuntaan? Silloin hän todennäköisesti vastaisi kolmannen vaihtoehdon, "minusta tuntuu, että ulkonäköni on muuttunut pysyvästi niin, etten näytä miellyttävältä." Tällöin hän vaikuttaisi todellista masentuneemmalta. Myös kohta 21 on mielestäni kehno. Etenkin lievässä masennuksessa seksuaalinen halukkuus, tai ainakin aktiivisuus ja riskinotto, helposti jopa lisääntyvät. Lisäksi 'kiinnostusta' voi mielestäni olla ilman halukkuutta - jos seksi kyllä pyörii mielessä ja etäisesti houkuttelee, mutta jaksaminen ja aktiivisuus seksin tavoittelun tai itse seksin suhteen on lopahtanut.

DBI -testistä on mainittava plussana kysymysten puuttuminen, jolloin epäselvä kysymyksenasettelu ei ainakaan pääse vaikuttamaan vastauksiin.

Tiedän että monet mainitsemani seikat ovat lillukoiden varsiin takertumista, mutta näin vakavan asian kuin masennuksen ollessa kyseessä sitä toivoisi, että testit olisivat luotettavia, ja huomatessa niissä epäloogisuuksia usko niihin karisee.

Kommentti: Mielenterveyspalvelujen kohentaminen

Lupasin seuraavaksi julkaisuksi kertoa oman sairashistoriani, mutta pitkäksi venahtaneen tekstin ollessa yhä työn alla julkaisenkin ajatuksia, joita Hesarista tänään lukemani artikkeli minussa herätti.

Uusi pomo pani terveyspalvelut uusiksi

Kerrankin saa lukea positiivisia uutisia mielenterveyspalveluihin liittyen, mikäli artikkeliin on luottamista. Etenkin seuraava kuulostaa hyvältä: "Jos ihmisellä on hätä, täältä ei käännytetä pois. Hän voi olla humalassa, narkomaani, käyttäytyä sekavasti tai hautoa itsemurhaa. Tänne voi tulla päivällä tai yöllä joka päivä." Lähes kaikissa kunnissahan päihde- ja mielenterveyspalvelut ovat tiukasti eristettyjä, ja päihdeongelmaisen - tai sellaiseksi leimatun - voi olla vaikea saada hoitoa mielenterveysongelmiinsa, vaikka psyykkisen hoidon tarve olisikin akuutimpi (ja alkuperäinen ongelma). Aion kirjoittaa masennuksen ja päihderiippuvuuden muna-kana -asetelmasta myöhemmin enemmän, mutta lyhyesti ilmaistuna uskon, että masennus (tai jokin muu psyykkinen tai fyysinenkin sairaus) tulee lähes aina ensin, ellei peräti aina. Tuntuu ikävältä lukea netistä mielipiteitä, joissa väitetään päihteiden käytön alkavan ensin ja masennuksen olevan siten muka itseaiheutettua.

Artikkelista tulee hyvin ilmi, kuinka maalaisjärjellisillä muutoksilla voi saada aikaan säästöjä, kohentaa hoidon laatua sekä lisätä viihtyisyyttä myös työympäristönä. Kolmansiksi viimeisessä kappaleessa tiivistyvät hyvin terveydenhuollon palvelujen ulkoistamisen riskit: "Yritys toimii tehdäkseen voittoa. Voitto tulee oheistuotteista ja asiakkaan tarpeiden lisäämisestä. Tuottaja voi myydä sellaista, jota asiakas ei tarvitse." Päättäjiltä tuppaa liian usein unohtumaan, että mielenterveys- ja päihdeongelmaisten nopea hoitoonpääsy ja tehokas hoito ovat koko yhteiskunnan sosiaalinen, taloudellinen ja inhimillinen etu.

Tervehdys synkistä syövereistä

Päädyin kirjoittamaan tätä blogia, koska usein toisen blogini parissa puuhastellessani ja uutisia lukiessani minua on kutkuttanut sivuta masennukseen ja sen lieveilmiöihin liittyviä asioita. Olen silti pidättäytynyt hiiskumasta masennuksestani mitään toisessa blogissani, jonka kirjoittaminen sekä lukeminen ovat aina piristäviä kokemuksia itselleni. Tässä blogissa haluan tuoda esille ne vaikeudet, jotka tuntuvat kumuloituvan masennukseen sairastuneen elämässä sosiaalisesti, taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti - sekä psyykkisesti.

Tarkoitukseni ei ole pitää päiväkirjaa. Vaikka käsittelenkin aihetta omista lähtökohdistani ja introspektiota sekä elämänkertaa tulee varmasti piisaamaan, pyrin kirjoittamaan niin yleisesti samaistuttavalla tasolla, kuin näin syvästi henkilökohtaisen aiheen puitteissa on mahdollista.

Ensimmäiseksi varsinaiseksi blogijulkaisukseni syöksen kuitenkin sisuksistani kenties kaikkein henkilökohtaisimmaksi jäävän kirjoituksen, masennukseni historiikin, jonka toivon toimivan pohjustuksena tuleviin julkaisuihini.