Yhdeksän vuotta elämästäni

Ensi vuonna masennus on kalvanut minua jo vuosikymmenen. Sairastuin siihen 13 -vuotiaana, mutta vasta 14 -vuotiaana aloin käydä nuorisopsykiatrisella osastolla. Tuolloin masennuksen seuralaisena saapui myös piinallinen unettomuus, ja oli aivan siinä ja siinä, etten ollut lisäksi anorektikko - jouduin käymään viikottain terveydenhoitajalla punnittavana, jotten laihduttaisi lisää. Nuo ajat tuntuvat nyt käsittämättömän kaukaisilta, aivan kuin ne olisivat sumun peitossa - ai niin, niinhän ne ovatkin, josta kiitos Remeron -nimiselle kammottavalle lääkkeelle. Noina aikoina jäin usein koulusta kotiin, makoilin ja torkuin päivät enkä välttämättä syönyt vuorokaudessa kuin muutaman viinirypäleen tai yhden riisikakun. Kirjoitin jääkaapin oveen äidille lapun, jossa pyysin rippilahjaksi eutanasiaa. Äitinikin joutui ilopilleripurkille.

Oleellista sairastumisessani oli koulukiusaaminen. Se ei kuitenkaan alkanut yhtäkkisesti yläasteella, vaan olin ollut yksinäinen ja hiukan syrjitty jo ala-asteella, vaikka varsinainen kiusaaminen olikin tuolloin lievää ja satunnaista. Kiusaajia oli oman luokan lisäksi rinnakkaisluokilla. Olin syrjitty ja yksinäinen - seitsemännen luokan aikana kasvoin hiljalleen erilleen ala-asteen aikaisista hyvistä kavereistani, ja yhtäkkiä minua muutamia vuosia vanhempi serkkuni oli ainoa kaverintapainen ihminen elämässäni.

Kiusattuna, syrjittynä ja yksinäisenä teini-iän kynnyksellä oli helppo sairastua masennukseen, siinä eivät iloiset lapsuusmuistot tai vanhempien rakkaus paljon auttaneet. Ymmärsin, että koulukiusaajien ja heidän hyväksyjiensä kaltaiset "hyvistä" ja varakkaista perheistä tulevat ihmiset pääsevät hyviin yhteiskunnallisiin asemiin tulevaisuudessa, ja aloin kyseenalaistaa yhteiskunnan, ihmiskunnan ja koko raadollisen elämän mielekkyyttä. Koulupäivät olivat täyttä helvettiä, eikä elämässäni ollut niiden vastapainoksi mitään, jonka vuoksi olisi kannattanut jaksaa. Se, että parina iltana kuukaudessa, esimerkiksi tuon serkkuni käydessä kylässä, saatoin ohikiitävästi nauttia elämästä, ei ollut minkäänlaisessa suhteessa siihen, että minun olisi pitänyt viitenä päivänä viikossa alistua seitsemän tunnin hornaan. Aloin lintsata koulusta, ja numeroni putosivat entisistä yseistä ja kympeistä kaseihin ja yseihin. Koulunkäynti, siis opiskelu itsessään, oli aina minulle helppoa ja vaivatonta - joskus se oli ollut myös mukavaa. Aloin viillellä. En seurannut tuolloin mediaa juuri yhtään, enkä tiennyt että se on yleinen ilmiö, ajatus vain tuntui luonnolliselta. Olen viillellyt viimeksi vuonna 2011, mutta edelleen houkutus kasvaa välillä suureksi.

En nähnyt elämässä mitään mieltä, minulla ei ollut toiveita tai tavoitteita, eikä istunnoista psykologin kanssa tai lukuisista väkisin tuputetuista lääkkeistä ollut mitään hyötyä. Minulle kirjoitetuista unilääkkeistä ainoastaan Remeron (joka varsinaisesti on masennuslääke) toimi, mutta sen unettava vaikutus kestikin sitten koko vuorokauden, ja toimintakykyni oli lähellä nollaa. Olihan se tietysti mukavaa vaihtelua siihen, että sain kouluviikkojen aikana nukutuksi yleensä vajaat kymmenen tuntia - siis maanantain ja perjantain välisenä aikana yhteensä. Väsymyksestä ja lääkkeiden sivuvaikutuksista johtuva kauhea fyysinen olo ei ainakaan kohentanut henkistä jaksamistani, ja 15 -vuotissyntymäpäivieni lähestyessä jouduinkin laitoshoitoon, koska olin niin tuskainen etten jaksanut puhua muusta kuin pois kuolemisesta, joka oli tuolloin hartain ja ainoa toiveeni.

Kahdeksannen ja yhdeksännen luokan välillä vaihdoin koulua kunnon koulukiusatun tavoin. Se oli mainio päätös, sillä sain ystäviä sekä omalta luokaltani että rinnakkaisluokilta. Lisäksi uusi kouluni sijaitsi lähes keskustassa, ja jopa itse koulumatkoissa tuntui olevan enemmän elämän makua. Masennukseni kohentui, muttei parantunut - pinnasin yhä paljon koulusta aamuina, jolloin kaikki tuntui kaatuvan päälle. Tässä kohtaa on kehuttava koulun ymmärrystä tilannettani kohtaan - vaikka olisin jäänyt pois aamun muutamalta ensimmäiseltä tunnilta, saatoin mennä seuraaville tunneille, ja joidenkin opettajien tunneille uskalsi mennä vaikka kesken tunnin. Tämä oli todella helpottavaa, sillä nuo aamun ensimmäiset tunnit olivat usein se aika, jonka tarvitsin itseni kokoamiseen, jos masennus puski rankasti päälle.

Ystävien ansiosta masennus tuntui kuitenkin hiljalleen kaikkoavan, hain ja pääsin lukioon, joka on huomattavasti tavanomaista vaativampi. Tämän lisäksi aloin ensimmäistä kertaa elämässäni harrastaa kunnolla liikuntaa, ja koulun ja treenien ohella jaksoin jopa ottaa ylimääräisiä kieliopintoja iltalukiossa. Tämän lisäksi aikaa riitti myös kavereiden kanssa hengailuun - näin jälkeenpäin ajateltuna saatan hädin tuskin uskoa, että olen joskus ollut niin hyvässä henkisessä ja fyysisessä kunnossa. Kirsikaksi kakun päälle sain ensimmäisen poikaystäväni, ja muutin keväällä omaan kämppään. Vaikka suhde kariutuikin muutamassa kuukaudessa, pääsin siitä melko nopeasti yli. Uskoisin, että eroprosessini oli tuolloin "normaalin" ihmisen erokokemus - kaksi ensimmäistä viikkoa itkin paljon enkä syönyt juuri mitään, mutta sitten alkoi helpottaa. En missään vaiheessa halunnut kuolla, en soitellut eksäni perään tai lähetellyt viestejä (omasta aloitteestani) enkä kokenut tarvetta juoda suruuni. Ensimmäinen ero ei ollut minulle helppo, muttei vaikeakaan. Olin iloinen uudesta omasta kodistani, koulunkäynti sujui, ja vietin aikaa ystävien ja harrastusten parissa. Kysyntääkin oli vastakkaisen sukupuolen taholta.

Sitten tein elämäni suurimman virheen ja palasin yhteen eksäni kanssa. Suhde oli yhtä helvettiä. Masennuin uudestaan, ja jouduin siirtymään iltalukioon kokonaan. Jaksoin onneksi käydä koulua siellä. Muutamat aineet, kuten englannin ja ruotsin, kävin läpi pelkästään tenttimällä, enkä edes hankkinut niihin kurssikirjoja. Jaksoin myös jatkaa liikuntaharrastustani, jota itseasiassa harrastin entistä useammin ja ahkerammin - toisaalta tähän vaikutti poikaystäväni painostus. Olin tuolloin todella laiha, mutta hän haukkui minua lihavaksi.

Erittäin vaikea suhde rikkoi minua sisältä. Kaikkihan haukkuvat eksiään hulluiksi, mutta tämä kyseinen tapaus oli oikeasti todella vakavasti mielisairas - mutta juuri sellaisella tavalla, joka ei helposti tule esille. Todennäköisesti hän oli ainakin narsisti. Jälkeenpäin en oikein ymmärrä itsekään, miksi halusin jatkaa suhdetta hänen kanssaan, vaikka koko suhde oli aivan helvetillistä henkistä väkivaltaa. Hän sai raivokohtauksia aivan mitättömistä asioista, hän mitätöi kaikkea mitä tein ja sanoin, morkkasi perhettäni ja ystäviäni (sekä yritti pilata välejäni heihin) ja teki fyysistä väkivaltaa muka leikin varjolla. Lisäksi hän teki ikäviä asioita joita on vaikea kuvailla muuten kuin esimerkkien kautta, kuten soitti musiikkia niin kovalla että korviani todella sattui, tai pakotti tekemään asioita, kuten syömään ruokaa jota en halunnut syödä, tai toimimaan hänen harjoitusparinaan kamppailulajissa, jota en harrastanut. Hän kertoi kuvitelleensa ihmisiä jotka osoittautuivat harhoiksi (siis vaikkapa Kauniin mielen tapaan), ja jos hänen skitsofreeniset kuvitteensa olivatkin vain valetta, ei se hänestä mielestäni ainakaan terveempää tee. Koska tämä blogi kertoo masennuksesta eikä hänestä, en jaksa kertoa muita sairaita puolia hänessä, mutta voin kertoa eläneeni helvetissä. Olin nuori ja kokematon, ja sen lisäksi kärsinyt masennuksesta, joten ei kai ole ihmekään ettei minulla ollut henkisiä resursseja käsitellä tilannetta tervehdyttävällä tavalla ja irtaantua suhteesta. Kai se on sama juttu kaikilla henkisen tai fyysisen parisuhdeväkivallan uhreilla - sitä on vaikea selittää ihmisille, jotka eivät ole sitä itse kokeneet. Kyllä minäkin olin ennen ajatellut, etten ikinä antaisi yhdenkään miehen kohdella itseäni huonosti, ja ihmetellyt ihmisiä jotka antavat!

Viiltelyn lisäksi aloin lievittää tuskaista oloani alkoholilla. Pyysin täysi-ikäisiä kavereita ostamaan minulle juotavaa milloin mihinkin pippaloihin, ja juopottelin oikeasti yksin kotona. Aloin myös käydä baareissa säännöllisesti, ja se olikin yksi harvoista piristävistä asioista elämässäni tuolloin, sillä siihen maailmaan tyrannipoikaystäväni ei kuulunut. Sen sijaan iltalukiossa kävi hänkin, ja liikuntaharrastukseni muistutti minua hänestä, koska hän aina jauhoi että minun pitäisi harrastaa sitä vielä useammin, jotten lihoaisi, ja puhui siitä kuinka oli itse harrastanut tuota kyseistä lajia.

Elämäni jatkui kutakuinkin samanlaisena 19 -vuotissyntymäpäivieni kynnykselle. Silloin sain vihdoinkin tarpeekseni narsistisesta riippakivestäni ja julistin suhteen päättyneeksi. Seuraavat kolme päivää itkin, sen jälkeen oloni oli kuin uudesti syntyneellä, ja seuraavina viikkoina tunsin itseni villiksi, vapaaksi ja onnelliseksi. Taas onnellisuus tuntui vetävän puoleensa lisää onnellisuutta, ja aloin seurustella toisen poikaystäväni kanssa. (Tässä kohtaa muuten unettomuuteni oli jo kauan sitten jäänyt historiaan, mutta kutakuinkin näihin aikoihin aloin olla alituisesti unelias.)

Tällä poikaystävällä oli mielestäni laaja kaveripiiri, ja hän oli pidetty tyyppi. Hänen perheensä oli todella mukava ja ihana. Enpä olisi osannut arvata, että suhde hänen kanssaan johtaisi petetyksi ja hakatuksi tulemiseen sekä sukupuolitaudin saamiseen (onneksi vain klamydian). Hänen "puolustuksekseen" on todettava, ettei fyysinen väkivalta ollut jatkuvaa, vaan tapahtui vain kerran humalassa. Oli todella karvasta nauttia hetken ihanasta parisuhteesta, ja sitten tulla palautetuksi katkerasti takaisin omaan mustaan elämäänsä. Pari kertaa tapahtuneen pettämisen toisena osapuolena oli vielä kaverini. Suhteen jälkeen kaipasin todella suuresti takaisin sitä ihanaa turvallisuuden ja läheisyyden tunnetta, josta olin suhteen alussa saanut nauttia. Elämä ilman sitä hellyyttä ja tukea tuntui toivottomalta, ja aloin juoda entistä enemmän. Haikailin eksäni perään enkä osannut irrottautua suhteesta, minulle oli jotenkin todella vaikea hyväksyä, että toinen voi sanoa rakastavansa ja sitten hylätä kuin lelun, johon on kyllästynyt. Lukion jälkeen olin jäänyt työttömäksi ja vaille opiskelupaikkaa, enkä ollut jaksanut jatkaa liikuntaharrastustanikaan, joten elämässäni ei ollut juurikaan muuta sisältöä kuin alkoholi. Edes kavereiden kanssa hengailu ei tuntunut enää kauheasti miltään, jos se tapahtui selvinpäin. Lihosin hieman, mutta olin silti edelleen hyvin hoikka.

Syksyllä jäin jälleen ilman opiskelupaikkaa, ja tässä kohdin olin täysin luovuttanut toivon työpaikan saamisesta. En taaskaan nähnyt elämässä mitään mieltä tai järkeä, tulevaisuus näytti mustalta massalta, eikä minulla ollut hajuakaan, miltä olisin mieluummin suonut sen näyttävän. Sitten tapahtui jotakin ihanaa. Kohtasin unelmieni miehen.

Hän tuntui olevan kaikkea mitä olin mieheltä ikinä toivonut; hän vaikutti fiksulta, luki kirjoja, kuunteli enimmäkseen hyvää musiikkia, oli hyvännäköinen ja hyvä sängyssä, oli romanttinen, kohtelias ja huomaavainen, hyvä keskustelemaan ja juttelemaan, hänen asuntonsakin oli aina tiptop. Yhtäkkiä hän omien sanojensa mukaan lakkasi olemasta ihastunut minuun. Se oli minulle todella suuri isku. Suhde ei kuitenkaan päättynyt kokonaan, vaan jatkui välillä enemmän ja välillä vähemmän tiiviisti vielä yli vuoden (loppua kohden vähemmän tiivisti). Aina kun olin hänen kanssaan, minussa heräsi toivo yhteen palaamisesta; hän toi aamupalaa vuoteeseen, herätti minut silittelemällä kasvojani ja muutenkin käyttäytyi ihastuneesti, pariin otteeseen suoranaisen mustasukkaisestikin.

Se oli ihanaa ja kamalaa aikaa. Hänen huomionsa saaminen tuntui ainoalta palkitsevalta ja tavoittelun arvoiselta asialta elämässäni. Jaksoin taas harrastaa liikuntaa, koska halusin säilyä hoikkana ja hyvännäköisenä hänen vuokseen. Luin ahkerasti pääsykokeisiin, jottei hän pitäisi minua tyhmänä jollen pääsisi sisälle. Ja kun pääsin opiskelemaan, opiskelin, jottei hän pitäisi minua luuserina. Siivosin siltä varalta, että hän tulisi kylään, laitoin ruokaa, jotta kehittyisin siinä ja olisin hyvä jos joskus kokkaisin hänelle. Hänen ajattelemisensa motivoi toimintaani hyvin, olin toimintakykyinen. Ja sitten, vaikken itse olisi edes halunnut, aloin hiljalleen päästä hänestä yli, kun en enää ollut hänen kanssaan tekemisissä tai nähnyt häntä.

Sitä voisi kuvitella, että eksästä ylipääseminen olisi positiivinen asia, mutta minulle se oli pieni maailmanloppu - silloinhan vasta jouduin todella luopumaan hänestä myös ajatusten ja unelmien tasolla. Jäin tavallaan tyhjän päälle, minulla ei ollut enää mitään toiveita tai haaveita, eikä mitään motivaatiota tehdä yhtään mitään. Eräs ystäväni sanoikin huomanneensa, että olin mennyt huonompaan suuntaan päästessäni yli tuosta miehestä. Aloin juoda vielä enemmän kuin ennen, ja laiminlyödä itseäni. En jaksanut avata postia, siivota, laittaa ruokaa, käydä suihkussa, en pystynyt enää opiskelemaan, en jaksanut edes suunnitella kurssivalintoja. Lamaannuin lähes täysin, lihoin huomattavasti.

Lähes koko viime kevään ja kesän vain makoilin sängyssä tai nukuin. Aloin taas harkita hyvin vakavasti itsemurhaa, pari kertaa olin varma että teen sen, tutkin kivuttomia vaihtoehtoja. (Olin yrittänyt puolitoista vuotta aiemmin.) Lopulta äitini kiikutti minut päivystykseen, ja minut ohjattiin jollekin poliklinikalle. Siellä annettiin taas lisää lääkkeitä ja suositeltiin avo-osastoa. Se hoitosuhde tyssäsi lyhyeen, kun en jaksanut uusia peruuttamaani aikaa. Syksyllä en pystynyt aloittamaan opiskeluja. En jaksanut edes suunnitella lukujärjestystä, en jaksanut edes hakea tarraa opiskelijakorttiin, vaikka olinkin toiveikkuuden puuskassa maksanut lukuvuosimaksun.

Tässä sitä nyt ollaan, epäonnistuneena opiskelijana, vailla työkokemusta, takana lähes kymmenen vuoden kokemus masennuksesta muutaman helpomman kauden tähdittämänä. Viime aikoina en ole jaksanut edes ryypiskellä, mikä saattaa kuulostaa yksinomaan positiiviselta asialta, mutta kertoo pikemminkin siitä etten halua lähteä pois asunnostani ihmisten ilmoille edes humalassa. Kavereitakaan en jaksaisi nähdä millään, keksin usein tekosyitä miksi en voi tavata heitä. Aivan kuin masennuksessa ei olisi tarpeeksi kestettävää, minua on vaivannut pari vuotta kestänyt, viime keväällä todella vaikeaksi yltynyt liikaunisuus. Kun jonain päivänä tunnen mielialani hyväksi ja minulla on sellainen olo henkisesti että haluaisin ja jaksaisin tehdä jotakin, esimerkiksi siivota tai käydä kirjastossa, en fyysisesti pystykään (vaikka olisin nukkunut kunnolla), ja se on todella masentavaa. Siitä aiemmin mainitusta liikuntaharrastuksestani näen usein unia, mutta tiedän etten mitenkään pysty harrastamaan sitä nyt. Enhän joka päivä jaksa edes pukeutua.

Mutta vihdoin minussa on syttynyt pieni haave. Tai oikeastaan aivan valtava. Haluan olla henkisesti ja fyysisesti terve. Haluan jaksaa opiskella, harrastaa, vaalia ihmissuhteitani ja huolehtia itsestäni. Haluan mennä illalla nukkumaan ilman, että toivon nukkuvani pois yön aikana. Tai ainakin tänään jaksan haluta tahtoa elää.